Kari Paljakan ohjaama Eläville ja kuolleille on siitä harvinainen nykyelokuva, että sitä ei ole filmattu korkeat katsojaluvut mielessä. Paljakka sanookin tehneensä sen lähinnä itselleen ja pietarsaarelaiselle Karfin perheelle, jonka kokemuksiin tarina perustuu. Perheen nuori poika menehtyi järkyttävässä onnettomuudessa omalla kotipihalla vuonna 1986.
Paljakka kiinnostui aiheesta nähtyään Karfien tragediasta kertovan tv-dokumentin nelisen vuotta sitten. Kiinnostukseen liittyi myös henkilökohtaisia syitä, sillä hänen oma veljensä menehtyi aikoinaan onnettomuudessa eikä asia ole koskaan lakannut askarruttamasta.
Karfit olivat aluksi varovaisia elokuvasuunnitelmien suhteen, mutta lopulta Paljakka onnistui voittamaan heidän luottamuksensa.
"Hekin halusivat kertoa aiheesta, josta meidän yhteiskunnassamme on vaiettu", Paljakka sanoo.
"Perhe pystyi kertomaan kokemuksistaan niin selkeäsanaisesti ja luontevasti. Tajusin, että he ovat jo vapaita - eivät ehkä surusta kokonaan mutta - tuskasta."
Onnettomuuden jälkeisenä päivänä
Paljakka luonnehtii käsikirjoitusprosessia pitkäksi ja antoisaksi. Perheenjäsenet kertoivat tarinaansa yhdessä ja erikseen. Apuna oli myös Gösta Karfin kokemuksistaan kirjoittama kirja. Vastaavasti Paljakka näytti heille käsikirjoituksen versioita ja kuunteli kommentteja.
Eläville ja kuolleille -elokuva alkaa onnettomuuden jälkeisestä päivästä ja käy läpi perheen selviytymisen kannalta raskaimman ajan, ensimmäisen vuoden. Paljakka keskittyy ennen kaikkea suomalaisen miehen suruun, johon suomalainen elokuva ei ole aiemmin juuri pureutunut. Surutyön kuvauksessa Paljakka on tavoitellut ehdotonta aitoutta.
"Elokuvantekijänä minua kiinnosti, miten herkkää aihetta voi käsitellä sortumatta liialliseen sentimentaalisuuteen. Eli miten surua voi kuvata niin, että se on aidon tuntuista. Yritin katsoa kameralla, mitä suru oikein on", hän kertoo.
"Halusin välttää kävelyä yksinäisellä rannalla tai muita ikonografisia surukuvia. Sen sijaan suru näkyy eräänlaisena poissaolevan läsnäolona, kuten tyhjänä paikkana ruokapöydässä tai lastenhuoneeseen jääneinä leikkikaluina."
Valmiin elokuvansa Kari Paljakka näytti ensimmäisenä Karfeille, jotka olivat tyytyväisiä näkemäänsä.
"Haaveenani oli, että he voisivat sanoa elokuvan olevan totuudenmukainen kuvaus siitä, mitä heille tapahtui. Ja he sanoivat sen. Se oli minulle lunastus", Paljakka toteaa.
Aluksi elokuva
veti hiljaiseksi
Muutenkin Eläville ja kuolleille tuntuu saaneen positiivisen vastaanoton.
Jonkin aikaa sitten eräs täysin outo tamperelaisperhe lähestyi Paljakkaa sähköpostitse ja kiitteli häntä onnistuneesta surutyön kuvauksesta. Hyvää palautetta on tullut myös lapsensa menettäneille omaisille ja muille vertaisryhmille järjestetyissä erikoisnäytöksissä.
Elokuvan suoruus ja rehtiys huomattiin myös Berliinin elokuvajuhlilla helmikuun lopulla. Tapahtuman Panorama-sarjan näytöksissä Eläville ja kuolleille keräsi yhteensä toista tuhatta katsojaa. Reaktiot olivat aika lailla samanlaisia kuin Suomessakin.
"Aluksi elokuva veti hiljaiseksi, mutta sen jälkeen ihmiset alkoivat keskustella aiheesta. Se oli todella positiivinen kokemus. Oli mukava huomata, että suomalainen todellisuus puhuttelee myös ulkomailla, vaikka meidän puhumattomuuden kulttuurimme erilaista onkin."
Berliinin elokuvajuhlien myötä Paljakalle on sadellut kutsuja myös muille elokuvajuhlille Lontoota, Seattlea ja Siperiaa myöten. Myöhään viime sunnuntaina hän palasi Italian Albasta yleisöpalkinnon kera.
Syksyllä Eläville ja kuolleille aloittaa teatterikierroksen ainakin Japanissa ja Ruotsissa. Tv-oikeuksista aletaan käydä kauppaa todenteolla vasta vuoden kuluttua.