Tieto-Finlandia -ehdokkaana oleva Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessorin Kalevi Wiikin 500-sivuinen tuotos on syvennetty perustelu hänen teoriaansa suomalaisten ja sukukansojen alkuperästä. Se on vavisuttanut tiedemaailmaa kohta kymmenen vuotta. Nyt näkökulma on huomattavasti laajempi: teos on koko Euroopan etnis-kielellisen alkuperän kartoitus.
Tältä taustalta kamppailu "Volgan mutkan" ja "postglasiaalin" koulukunnan välillä, jota on käyty äskettäin Kaltiossakin, on pintavaahtoa. Painotuserot näkyvät myös koulun sisällä. Kun Kyösti Julku tapansa mukaan vetää mutkat suoriksi ja nimittää koko Pohjois-Euroopan alkuväestöä suomalaiseksi, Wiik puhuu yleisemmin suomalais-ugrilaisista.
Tällaisessa lyhyessä arviossa voin puuttua vain muutamaan Wiikin korostukseen.
Euroopan kohtalo sinetöitiin jo silloin, kun sotaiset Cro-Magnonin ihmiset syrjäyttivät rauhantahtoiset neandertalilaiset 60 000 vuotta sitten. Väkivalta oli tullut maanosaan jäädäkseen.
Teos on kaksiosainen. Ensin tekijä esittää laajasti ja runsain kartoin höystettynä teoreettiset pääpointtinsa, sen jälkeen hän käy yksityiskohtaisesti läpi Euroopan kielet erilaisiin ryhmiin jaoteltuina. Näissä hän ei poikkea kielihistoriallisista erotteluista, uutta on kielten synnyn ja muuttumisen johtaminen ensi osan teorioista. Hän painottaa myös ottaneensa huomioon paitsi kielitieteen, myös arkeologian ja perinnöllisyysopin uusia tutkimustuloksia.
Kaltion "mutapainissa" (Ago Künnap) hän on saanut pyyhkeitä liian rohkeista yleistyksistä pääasiassa kielitieteilijöiltä.
Keskeisenä lähtökohtanaan Wiik ei johda eurooppalaisia kieliä perinteiseen tapaan haarautumisen kautta, esimerkiksi uralilaisia kieliä uralilaisesta kantakielestä lähtien. Hän kiistää koko uralilaisen kieliryhmän puhuen vain suomalais-ugrilaisista (SU) sillä perusteella, että samojedit ovat hyvin myöhään tulleet Eurooppaan ja omaksuneet Uralin länsipuolella SU-kielen.
Eläkeprofessorin johtava idea on kielten muutos yhdistymisen kautta, jolloin keskeinen käsite on lingua franca, eri etnisten ryhmien käyttämä yhteiskieli vaikkapa kaupan ja hallinnon välineenä. Lingua franca on voinut syrjäyttää etniset kielet, mutta niistä jää uuteen kieleen aina jäänteitä.
Tällaisia yhteiskieliä on ollut maailman sivu. Rooman valtakunnassa se oli latina, nykyisten romaanisten kielten äiti. Niiden erilaisuus johtuu aiempien kielten, vaikkapa kelttiläisten vaikutuksesta.
Turkulainen ei osaa mainita, että laajalla Pohjoiskalotilla suomi on ollut lingua franca, jota osasivat kaikki etniset ryhmät. Nykymaailman tärkein yhteiskieli on englanti. Niin että jos tulevaisuudessa suomalaiset ja skandinaavit puhuvat tätä maailmankieltä äidinkielenään kukin omalla korostuksellaan, kehitys on samanlainen. Eurooppa on paitsi sotilaiden, myös kielten hautausmaa.
Wiikin kolmas olettamus kielten kehityksestä liittyy jääkausien eri vaiheisiin. Kun mannerjää eteni etelään, väestöt vetäytyivät evakkoon kolmeen taskuun, refugiin, josta ne lämpimämpien kausien aikana taas vaelsivat pääasiassa pohjoiseen ja itään. Refugit olivat Iberia, jonka puhujat olivat baskien esi-isiä; Balkan, indoeurooppalaisten kielten alkukoti sekä Ukraina, josta me SU-kansat olemme lähtöisin.
Koska varsinkin jääkausien aikaiset liikkeet edellyttävät metsästyskulttuuria, ei ole yllättävää, että tekijä saa nämä kolme refugiaan yhdistymään näppärästi karhun kolmen eurooppalaisen rodun lähtöalueisiin. Tällöin kolme kansaryhmää ovat saalistajina seuranneet pyhän esi-isänsä vaellusta Euroopassa.
Wiikin vastustajat, muun muassa Ante ja Aslak Aikio ovat arvostelleet ennen kaikkea hänen johtopäätöstään, että nykyisten saamelaisten esi-isät ovat peräisin Iberian taskusta, jolloin baskit ovat edenneet Länsi-Euroopan rantoja ja Norjan rannikkoa Ruijaan asti. Jossakin nykyisen Tanskan tienoilla on tapahtunut kielenvaihdos SU-kieleen, koska tämä ryhmä oli Ukrainasta levittäytynyt laajalle vyölle vielä mannermaassa kiinni olleesta Britanniasta aina Uralin taakse.
Tärkein perustelu on nykybaskien ja saamelaisten kromosomiperinnön yllättävä läheisyys. Sen sijaan osan saamelaisista selvät mongolidiset piirteet jäävät selittämättä.
Wiik ei tosin ole ensimmäisenä liikkeellä. Ranskassa linnan omistava, Oulun yliopiston entinen suomen kielen professori Pauli Saukkonen piirteli jo 80-luvulla linjoja Lascaux'n luolamaalauksista Alattion kalliopiirroksiin.
Toinen kritiikin kohde on ollut teoria Pohjois-Euroopan eli mannerjään eteläpuolisen alueen SU-valtaisuudesta. Skandinaavit ja pohjoissaksalaiset ovat myöhemmin tehneet kielenvaihdon germaanisiin kieliin. Tämä on vastustajien mielestä suomalaista isottelua, joka haiskahtaa menneisyyden Suur-Suomi -ajattelulta.
Aikion pojat ovat verranneet tätä kuuluisaan fantastiin Sigurd Wettenhovi-Aspaan, jonka mukaan suomalaiset eivät ole vain Euroopan, vaan myös Egyptin kantakansaa. He ovat leimanneet Wiikin ja Julkun teoriat "voodoo-tieteeksi".
Nykyeurooppalaisista 95 prosenttia puhuu indoeurooppalaisia kieliä. Tämä selittyy näin: Balkanin taskussa omaksuttiin ensimmäisenä Anatoliasta tullut maanviljely. Ja kielenvaihtoteorian mukaan se tapahtuu yleensä kehittyneemmästä kulttuurista alkukantaisempaan. Eli Karhun pojat ryhtyivät Kainin töihin, maata muokkaamaan.
Kalevi Wiik on teoksessaan koonnut ja esitellyt muhkean aineiston muiden mietittäväksi. Hän on ainakin esittänyt selkeästi teesinsä, toisin kuin vastustajansa, jotka ovat keskittyneet torjumaan niitä tuottamatta vaihtoehtoja. Ja mikä virkistävintä, rohkeat visiot ovat tieteissä harvinaisia, yleisempää myyräinen tihrustelu. Wiik lähenee nietzscheläistä "iloista tiedettä".