Suomalainen matkakirjailija Ernst Lampén etsi Inarissa "aitoja lappalaisia" oppaikseen Nellimin kautta Petsamoon vuonna 1920. Hän sai mukaansa kolme inarinsaamelaista poikaa, "oikeita vääräsäärisiä lapinmiehiä", jotka hikisen erämaataipaleen aikana tuottivat maailmaa nähneelle kirjailijalle yllätyksen. Lappalaisesta ulkomuodostaan huolimatta eräs pojista alkoi keskellä jänkää rallatella "kontinentaalisia renkutuksia", kuten Lampén luonnehti - kappaleita Iloisesta leskestä ja muista kevytmielisistä opereteista.
Kirjailija riensi kyselemään, mistä tällainen "turmeltuneisuus" luonnonlapsilla johtui. Hän sai kuulla, että rallattelija oli viettänyt lapsuutensa niin sanotuissa lappalaiskaravaanissa, saamelaisista ja heidän poroistaan kootussa näyttelykiertueessa, joka oli esiintynyt Keski-Euroopan suurissa kaupungeissa. Erämaaopas lienee siis nähnyt maailmaa yhtä paljon kuin matkakokemuksillaan kehuskeleva "Iso-Keisari" Lampén.
Saamelaiset maailmalla
Lappalaiskaravaanien synty 1800-luvulla liittyi kasvavaan kiinnostukseen, jota eurooppalaiset kolonialismin myötä tunsivat vieraita kulttuureja ja kaukaisia maita kohtaan. Karavaanit olivat vain pieni osa niistä kiertueista ja näyttelyistä, joissa Buffalo Billin villin lännen show´n tavoin esiteltiin maailman luonnonkansoja ja "alempia kulttuureita" eurooppalaisille huvipuistoissa, sirkuksissa ja erityisesti eläintarhoissa.
Ainakin 30 saamelaisryhmän tiedetään kiertäneen Eurooppaa poroineen 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle, ulottuivatpa saamelaiskiertueet Yhdysvaltoihin asti. Kiertueiden suunnittelijoina ja järjestelijöinä olivat muut kuin saamelaiset itse. Erityisesti hampurilaiset Carl ja Wilhelm Hagenbeck tulivat tunnetuiksi "antropologis-eläintieteellisistä näytöksistään", joissa muiden luonnonkansojen ohella esiteltiin saamelaisia poroineen, "telttoineen" ja tarvekaluineen esittämässä arkipäivän elämäänsä.
Lappalaiskaravaanit koottiin pääosin Norjasta ja Ruotsista, mutta esimerkiksi vuonna 1878 Turusta laivattiin kymmenen saamelaista 40 poron kanssa Hampurin kautta Pariisiin. Lampénin kuvaama karavaani ajoittuu vuoteen 1910, jolloin Juhani Jomppasen johtama kiertue kulki Hampurista Königsbergiin. Matkan aikana syntynyt Jouni Piera Jomppanen kehuikin myöhemmin olevansa "Königsbergin lappalainen". Myös vuonna 1928 järjestetty Saksan-matka oli tunnettu Suomen saamelaisista esiintyjistä.
Ruotsin eteläsaamelainen Thomas Andersson oli luultavasti ensimmäinen saamelainen, joka alkoi tietoisesti käyttää lappalaiskaravaani-instituutiota hyväkseen. Hän kokosi 1800-luvun lopulla perheensä, laavunsa ja muutaman poron ja lähti kiertueille, jotka ulottuivat Saksaan asti. Ei ole tietoa, erosiko saamelaisen tapa esittää omaa kulttuuriaan esimerkiksi Hagenbeckin näytöksistä, mutta ainakin kiertueen tulot menivät nyt saamelaisille itselleen.
Näytillä ja vieraina
Ennen elokuvia ja turismia näytännöt olivat tavallisille eurooppalaisille ainoa tapa saada elävä kosketus vieraisiin kansoihin. Se tapahtui tietenkin kolonialismin ehdoin. Näyttelyiden kulta-aika 1875-1910 osuu yhteen, paitsi maailmanlaajuisen kolonialismin, myös rotuteorioiden ja sosiaalidarwinismin nousun kanssa. Usein näihin kiertueisiin liittyi hyvin arveluttavia piirteitä, koska alkuperäiskansojen edustajia raahattiin siirtomaista näytille väkipakolla. Esimerkiksi Australiasta tuotuja aboriginaaleja tai Afrikan mustia pidettiin lähes vangin asemassa.
Saamelaisten asema näyttää eronneen monista muista alkuperäiskansoista siinä, että he - Euroopan omana alkuperäiskansana - lähtivät liikkeelle vapaaehtoisesti. He saivat yleensä pientä palkkaakin. Eri asia on, miten he menestyivät palkkaneuvotteluissa eli kuinka alipalkattuja he todellisuudessa olivat.
Saamelaisille itselleen kiertueet olivat varmasti paitsi mahdollisuuksia pieneen tienestiin myös kiinnostavia matkoja vieraaseen kulttuuriin, josta riitti kertomista vuosikymmeniksi. Osallistujat näkivät itsensä todennäköisesti lähettiläinä, jotka levittivät tietoa kulttuuristaan. Vaikka he varmasti ymmärsivät, että suuri osa yleisöstä tuli katsomaan pohjoisen "villejä", he saattoivat tarjota joillekin uudenlaisen, henkilökohtaisemman kuvan kansastaan.
Saamelaiset olivat Keski-Euroopassa paitsi nähtävyyksiä myös eksoottisia vieraita, joita kutsuttiin seurapiireihin ja kuninkaallistenkin luo. Ei ole ihme, että esimerkiksi jotkut eteläsaamelaiset saattoivat lähteä kiertueille monta kertaa, jopa monessa sukupolvessa.
Pettymyksiä
Matkat saattoivat tietysti myös olla pettymyksiä. Alussa mainittu Suomen saamelaisten matka vuonna 1910 oli suomalaisen "matkanjärjestäjän", Aleko Liliuksen, käsialaa. Siihen osallistui 17 saamelaista, ikäjakautumaltaan kolmesta 70 vuoteen. Matkan tavoitteet oli asetettu korkeiksi, mutta se päättyi kolmessa kuukaudessa, kun saamelaiset palasivat tyytymättöminä Helsinkiin.
He olivat odottaneet näkevänsä paljon, mutta liikkuminen niin Hampurissa kuin Königsbergissäkin oli tarkasti rajoitettua. Lilius oli saanut hyvät voitot, mutta hänen liikekumppaninsa häipyi rahat mukanaan. Jomppanen sai johdattaa joukkonsa takaisin miten parhaiten taisi. Helsingissä hän kokosi rahaa järjestämällä näyttelyn Hakaniemen puistikkoon.
Liliuksella, "kirjailijalla ja seikkailijalla", oli muitakin hienoja ajatuksia, kuten porojen kouluttaminen sirkusnumeroihin. Hänen kokeilunsa Helsingissä väitetään onnistuneen niin hyvin, että porot liikkuivat porokoirien avulla suunnitellusti yleisön edessä. Sen sijaan näytös Saksassa Hagenbeckin näytöksessä epäonnistui "yllättävästi".
Täpötäyden katsomon eteen ryntäävät porot, kolme koiraa kintereillään, säikähtivät valonheittimiä ja musiikkisäestystä. Ne loikkivat katsomoon ja kadulle, eräs koirista puri pikkupoikaa sääreen ja paikalla oleva sirkushevonenkin yltyi potkimaan ympärilleen. Hagenbeck oli vakuuttunut siitä, että uutta yritystä ei tarvittu. Senkään jälkeen poroja ei liene koulutettu sirkuksen vetonauloiksi.
Kolonialismi hiipui
Monet tekijät johtivat 1900-luvun alkupuolella siihen, että lappalaiskaravaanit alkoivat vähentyä. Rotuteoriat alkoivat kriisiytyä eli "alempien kulttuurien" epähumaani esittäminen alkoi arveluttaa. Syynä oli tietysti myös kolonialististen käytäntöjen vähittäinen purkautuminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Ihmisoikeusliikkeellä on saattanut olla oma vaikutuksensa, mutta vielä suurempi vaikutus oli poliittisen saamelaisliikkeen kehityksellä erityisesti eteläsaamelaisten alueella. Yhdessä ulkopuolisten "saamenystävien" kanssa saamelaispoliitikot vastustivat niin antropologisia mittauksia kuin lappalaiskaravaaneja.
Kansatieteellisessä esittämisessä tapahtuneet muutokset antoivat uusia mahdollisuuksia. Valokuvauksen ja elokuvataiteen, samoin kuin muunkin tiedonvälityksen ja turismin, kehitys välittivät "elävää" kosketusta vieraisiin kulttuureihin.
Jo vuonna 1903 saamelaiskuvat alkoivat liikkua, kun englantilainen Robert W. Paul elokuvassaan Laplanders at Home kuvasi saamelaisperhettä, joka seisoi kotansa edustalla, pukeutui nahkoihin ja söi paimentamiensa porojen lihaa. Ominaista myöhemmille saamelaisia kuvaaville elokuville - myös fiktioille - oli pyrkimys sisällyttää niihin runsaasti kansatieteellistä ainesta.
Kirjoittaja on saamelaisen kulttuurin professori Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.