Hetki oli jotain suurempaa ja ainutlaatuisempaa kuin kahden urheilijan satunnainen kohtaaminen elämän arvaamattomassa virrassa. Juuri ennen kuin Leijonien kapteeni Mikko Koivu kävi hakemassa MM-pokaalin, hän kaappasi siniviivalla Mikael Granlundin veljelliseen halaukseen.
Kaverukset vaihtoivat Ondrej Nepela -areenan jäällä pari sanaa, mutta tärkein oli tunteikkaan kohtaamisen sanaton viesti. Vaikka taisto oli tauonnut ja kultamitalit roikkuivat kaulassa, Koivu pysäytti tilanteen ja sulki kaksikon ohikiitäväksi hetkeksi omaan läpitunkemattomaan kuplaansa.
Aivan kuin Koivu olisi sanonut oppipojalleen:
"Paina nämä hetket mieleesi. Tätä on vastuunkanto, tätä on johtaminen. Jonain päivänä Leijonat on sinun joukkueesi!"
Vuonna 1995 Mikko Koivu oli 12-vuotias pikkupoika. Arkistojen kätköistä löytyy valokuva, jossa uunituoretta MM-sankaria Saku Koivua onnittelevat Jukka-isä ja Tuire-äiti. Taustalla on Mikko, joka katsoo kuuluisaa isoveljeään. Alhaalta, aidosti ihaillen ja virttynyt NHL-lippalakki päässään.
Enää vuosiin Mikon ei ole tarvinnut vilkuilla veljeään sammakkoperspektiivistä - ei fyysisesti eikä henkisesti.
Viime kesänä Koivu solmi Minnesota Wildin kanssa seitsemänvuotisen sopimuksen, jonka arvo on 47 miljoonaa dollaria. Sunnuntai-iltana Koivun virne oli leveämpi kuin koskaan, mutta kyse ei ollut päälleliimatusta dollarihymystä.
Ennen MM-finaalia Koivu oli arvostettu johtaja. Nyt hän on arvostettu johtaja, joka on vihdoin myös voittanut jotain suurta.
Kuten veljensä.
Puhuiko joku menetetyistä juniorilupauksista?
Kapteeni-Koivu (s. 1983), Tuomo Ruutu (s. 1983), Jarkko Immonen (s. 1982), Topi Jaakola (s. 1983) ja kumppanit vastasivat nyt takavuosien hehkutukseen. 2000-luvun alussa meuhkattiin reteästi Suomi-kiekon uudesta kultaisesta sukupolvesta.
Eikä kannata unohtaa Tampa Bayn Sean Bergenheimia (s. 1984), joka johtaa NHL:n pudotuspelien maalipörssiä.
Suomalaisella huippukiekkoilulla on uudet tulenkantajat. Soihtu on siirtynyt Koivulta Koivulle. Ja Oulunsalon ihmepojalle, jota on jo ehditty kutsua kuninkaallisella lisänimellä Mikael I.
Suomi voitti MM-kisat ilman Saku Koivua. Tai Teemu Selännettä. Tai Kimmo Timosta. Tai Miikka Kiprusoffia.
Fakta, jota ei voi kylliksi korostaa.
Toisin kuin vielä 1990-luvulla kuviteltiin, maailmanmestaruus ei tarkoita, että Suomi selviytyy automaattisesti tuleviin MM-finaaleihin.
Leijonien pelikirjan keskiössä on yhä termi "yhteistyön jääkiekko". Jukka Jalonen ei voi komentaa kaukaloon Aleksandr Ovetshkinin ja Sidney Crosbyn kaltaisia supertähtiä.
Mutta niin kauan kuin joukkue on taktisesti potkun vastustajiaan edellä ja pelaa yhtä kurinalaisesti ja sitoutuneesti kuin kevään 2011 Leijonat, on Suomella aina mahdollisuus voittoon. Ainakin yksittäisessä pelissä, ketä tahansa vastaan.
Venäjän ylimieliset miljonäärit voivat ehkä ottaa kaukalossa vapaapäiviä, mutta nyky-Leijonilla ei ole varaa edes hetkelliseen selän suoristamiseen.
Mikael Granlundin pelastava ilmaveivi ei välähdä joka kevät.