Winston Churchill kiitteli sodan aikana lentäjien panosta taistelussa Britanniasta jotenkin tähän tyyliin: Harvoin jos koskaan niin monilla on syytä olla kiitollisia niin harvoille.
Uusimman finanssikriisin luvatessa maailman kansoille verta, hikeä ja kyyneliä voi Churchillia käänteisesti lainaten todeta: Harvoin on niin monilla syytä olla vihaisia niin harvoille.
Turhahan sitä on kaunistella, että johtavien finanssikeskusten pankkiirit ovat onnistuneet aivan omin avuin hoitamaan ensin Yhdysvaltain rahoitusmarkkinat ja perässä melkein koko maailmantalouden sekasorron partaalle.
Surkeinta koko maailman etua vastaan suunnatussa sotkussa on se, että kaaos on ennakoitua seurausta rikkaiden pohjattomasta ahneudesta. Eikä nyt ole suinkaan kyse imelästä jälkiviisaudesta. Hyvin moni varoitti tuloksetta liike-elämää kannustamasta pankkiireita ja yritysjohtajia lyhytjänteiseen voitontavoitteluun lihavien bonusten ja optioiden avulla. Ja sitten kävi juuri niin kuin varoittajat pelkäsivät.
Hyvää tarkoittavat huolenilmaisut valuivat nousuvaiheessa tyhjään kuin vesi hanhen selästä. Näin tapahtui talouselämän piirissä, mutta myös suuren rahan ruokkiman poliittisen valtaeliitin keskuudessa. Vain näiden huippukerrosten kabineteissa on ollut mahdollista elää niin reaalimaailmasta irtautunutta, ääriliberalistisen muoti-ideologian sanelemaa yhden totuuden elämää, etteivät signaalit kestämättömästä kehityksestä ole sinne kantautuneet.
Ongelman ydin ei sitä paitsi edes ole varoituksissa ja niiden kuulemisessa tai kuulematta jättämisessä. Karu realiteetti on, että kriisin synnyttänyt suhteellisen pieni joukko finanssipelureita ei voisi olla vähempää kiinnostunut aiheuttamastaan kurimuksesta. He ovat jo saaneet oman osansa, kaatukoot siis pankit ja kansantaloudet.
Esimerkiksi investointipankki Lehman Brothersin toimitusjohtaja ehti kuuman menon vuosina ansaita pankiltaan yli 250 miljoonaa dollaria palkkoina ja bonuksina - siis tuhatviisisataa (1 500) miljoonaa edesmennyttä markkaa.
Noin suuret palkkiot kiiltona silmissä eivät vahvista kenenkään taipumuksia harkittuun riskiin ja terveisiin liikeperiaatteisiin. Viesti on täsmälleen päinvastainen: ota rahat ja juokse, huutaa koko systeemi. Kaikki maailman pörssipelurit liittyivät toki yhteen ylistäessään tätä ainoana oikeana oppina, ja tekivät sen niin vakuuttavasti, että jopa kaukaisessa Suomessa alettiin toistaa samaa mantraa - vieläpä piireissä, jotka vain kaukaa ihaillen saivat seurata isojen amerikanpoikien miljardivoittoja.
Pörssikurssien romahdus on syönyt osan Lehman Brothersin pääjohtajan & kumppaneiden miljardiomaisuuksista, ja omat pankit ovat menneet silmittömän riskinoton seurauksena konkurssiin. Herroilla ei ole silti sellaista hätää, etteivät jaksaisi jäljelle jääneen dollarivuoren voimin kestää senaatin ikävät kuulustelut. Kaiken lisäksi voittonsa kotiuttaneille on avautumassa upeita tilaisuuksia hankkia hyviä kiinteistöjä ja tukevia osakesiivuja perusteiltaan terveistä yrityksistä. Jo muutamalla ylimääräisellä kymmenellä miljoonalla dollarilla sellaisia saa nyt halvalla.
On tärkeä muistuttaa, että tämän hurjan, kurjan joukon tavoitteisiin ei ole koskaan kuulunutkaan kestävän talouskasvun ja yleisen hyvän edistäminen. Maali on aina ollut henkilökohtaisempi ja läheisempi: oma rikastuminen, mitä nopeammin ja mitä enemmän, sitä parempi.
Eikä tätä karkeaa käytöstä ole peitelty. Päinvastoin, pikavoittojen ja lihavien bonusten saalistuksesta on onnistuneesti tehty uskontoa muistuttava opinkappale, jonka nimeen on vannottu - sinisilmäisesti vai kyynisesti - maineikkaissa liikkeenjohdon korkeakouluissa ja suuryritysten hallinnossa. Järjestelmään sisälle rakentuneista ongelmista muistuttaneet on hiljennetty klassikkotempulla: syytöksillä kateudesta, ikään kuin mahdollisen motiivin kyseenalaistaminen olisi argumentoitu vastaus kritiikkiin.
Brutaalin markkinafundamentalismin karvaita hedelmiä pakkosyötetään nyt koko muulle maailmalle. Ja ihan kohta esiin astuvat pelureiden palkkarengit, jotka syyllisten rankaisemista vaativille muistuttavat katastrofin syntyneen kollektiivisten virhearvioiden tuloksena, meidän kaikkien yhdessä aiheuttamana! Saaliinsa jo kuitanneiden piirien rikokset ihmiskuntaa vastaan häivytetään, ja kun voitot on turvallisesti yksityistetty, alkaa tappioiden sosialisointi yhteisen hallintorahvaan kustannuksella.
Olisikohan jossain vanhassa sivistysmaassa tällaiset kansanviholliset heitetty tyrmään ja tyrmän avain heitetty Atlantin syvimpään kohtaan? Joka tapauksessa jotain hyvin surullista on siinä, että kyseinen pelureiden joukko on saanut ilman kohtuuteen pakottavia pelisääntöjä ja vailla henkilökohtaista yrittäjäriskiä mellastaa kansantalouksien vilja-aitoissa kuin ryövärit konsanaan.
Ahneus on toki uusiutuva ja niin laajalle levinnyt luonnonvara, ettei kovin montaa kiveä lennä, jos tästä synnistä vapaat tarttuvat murikkaan. Oikein kanavoituna ahneus voi sitä paitsi palvella hyödyllisenä yritteliäisyyden käyttövoimana. Täysivaltaisena isäntänä se kuitenkin uhkaa olla kapitalistisen markkinatalouden haudankaivaja, tehokkaampi kuin kommunismi koskaan ehti olla. Tätä olemme nyt todistamassa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.