jarmo.rantalainen@kaleva.fi
Kansalaissotaa puitiin taas Porissa Suomi Areenan keskustelutilaisuudessa. Keskustelijoina olivat aihetta kirjoissaan käsitelleet Antti Tuuri ja Kjell Westö.
Tuuri tutkii paraikaa venäläisten sotavankien joukkosurmaa Uudessakaarlepyyssä. Missä kuljimme kerran -kirjastaan Finlandia-palkittu Westö arveli puolestaan, että suomalaisille on jäänyt ainakin osaksi tuon vuoden tapahtumista jonkinlainen hiljaisuuden traditio. Poliittinen ja lehtien kulttuurisivujen keskustelu on meillä osittain siitä syystä vähemmän kiivasta ja rumaa kuin Ruotsissa. Ollaan kohteliaampia ja saatetaan vähän varoa kovin ankaraa puhetta, Westö epäili
Kumpikin kirjailija sanoi etsivänsä totuutta, kirjailijan keinoin. Sarkaa riittää.
Kävin itse kesälomallani kotipuolessa eteläisessä Hämeessä ja poikkesin yhdellä muistomerkillä ja kahdessa näyttelyssä.
Syrjäntakana Hämeenlinnasta Lahteen päin sodittiin huhtikuun lopulla 1918 ankarasti. Vastakkain olivat Pietariin päin matkalla olleet punaiset ja Helsingin valtauksen jälkeen Lahden punaisista vapauttaneet saksalaiset. He olivat nousseet keväällä maihin tullakseen auttamaan Suomen valkoista armeijaa. Saksalaiset kärsivät Syrjäntakana tappion, mutta punaisten karavaanin matka tyssäsi pian Lahden edustalle.
Punaisten "pääarmeijan" rippeet olivat kerääntyneet vähän aiemmin Hämeenlinnaan, samoin suuri joukko pakolaisia Tampereen ja myös Porin suunnilta. Aseellisia oli yhteensä ehkä 15 000 miestä. Valkoiset lähestyivät pohjoisesta, saksalaiset olivat tukkineet tien etelään. Henkireikä kutistui.
Löysin Syrjäntakaa muistomerkin. Paikalla on saksalainen kenttätykki ja kivijärkäleen päällä leijonahahmo. Laatassa lukee: "Näillä kunnailla käytiin - - katkera taistelu Syrjäntaan kylän palaessa."
Ei sanaakaan siitä, ketkä siellä sotivat. Laatan olivat laittaneet ilmeisesti kunta ja kapinan kukistajat, jotka eivät jostain syystä halunneet nimetä aseveljiä eivätkä vastustajaa.
Hämeenlinnan Linnankasarmilla toimiva Tykistömuseo oli puolestaan pystyttänyt valokuvanäyttelyn, joka kertoi Vanajaveden kaupungista "vapaussodan pyörteissä". Kuvista sai ohuen käsityksen muun muassa kaupungin kasarmeille perustetuista vankileireistä. Niihin koottiin 11 500 punavankia. Heistä kuoli seuraavina kuukausina 2 500. Tappioprosentti oli korkeampi kuin Hennalassa.
Tiesin jo nuorena puolenkymmentä joukkohautaa, mutta opin, että niitä onkin kotikaupungissa tusina. Yksi niistä, sankarillinen, sijaitsee kirkon vieressä, ja se käytiin lukion päätyttyä kukittamassa. Joku saattoi käydä itsekseen myös jollakin muulla merkityllä paikalla varsinaisen hautausmaan ulkopuolella.
Omat isoisäni eivät joutuneet kapinassa vastakkain, koska he eivät olleet rintamalla. Sain siinä teoreettisen tilaisuuden syntyä sukupolvi myöhemmin.
Toinen isoisä eli kapinallisten ydinalueella sydän-Hämeessä. Hän olisi voinut kuulua renkinä luontevasti punakaartiin, mutta hän kieltäytyi lähtemästä, vaikka haettiin. Hänen vaimonsa odotti mökissä esikoista. En tiedä, oliko se kieltäytymisen syy ja oliko muita syitä.
Toinen isoisä eli nuorehkon perheellisen elämää valkoisten ydinalueella Etelä-Pohjanmaalla. Hän välttyi joutumasta perusteilla olevaan valkoiseen armeijaan, koska oli töissä ajokalutehtaan konttorissa.
Hänen ystävänsä, isoäitini veli lähti sen sijaan ennen maan itsenäistymistä Saksaan jääkärioppiin. Ei hän lähtenyt tapellakseen toisia suomalaisia vastaan sisällissodassa, vaan ollakseen torjumassa Venäjän sortotoimia. Hän näyttäytyy nyt nuorukaisena eteläpohjalaisen pitäjäseuran vitriinissä.