Kivikossa kiemurtelee maata pitkin kourallinen helmenkokoisia tomaatteja ohuiden lehtien keskeltä. Takana taipuu ihmeen kaupalla pystyssä pysyvien maissinvarsien harva viidakko.
Papa Ribeiron pelto korkealla tuulennuolemalla kalliorinteellä São Vicenten saarella on tyly tiivistelmä elämän ehdoista Kap Verdessä.Niukkkuus on ollut kotonaan Atlantin keskellä kelluvassa syrjäisessä saarivaltiossa siitä lähtien kun portugalilaiset merenkävijät 1400-luvun puolivälissä päättivät asumisen siellä olevan mahdollista.
"Muistan 16 vuoden kuivuuden ilman sadepisaraakaan. Se päättyi 1990-luvun puolivälissä. Tänä vuonna satoi hyvin, mutta joka vuosi on arvoitus", sanoo tomaatteja esittelevä Leontino. Ribeiro itse kastelee otsa kurtussa kitukasvuista pinaattisatoa.
Leontinon ja Ribeiron huolen ymmärtää. Hyväkin sade tarkoittaa täällä ajoittaista vihmomista elo-syyskuussa. 1900-luvulla saarilla koettiin peräti 31 kuivuusvuotta. Niiden aikana kuoli nälkään 200 000 kapverdeläistä. Sekä 1700-luvun lopun että 1800-luvun kuivuuskausina kuoli 100 000 ihmistä, keskimäärin 40 prosenttia silloisesta väestöstä.
Itsenäisyys alku
olojen kohentumiselle
Vielä 1900-luvun alkupuoliskon kolmella katokaudella menehtyi kussakin noin 15 prosenttia väestöstä. Niistä viimeisin vuosina 1946-48 loi pohjan katkeruudelle, joka johti vapautustaisteluun Portugalin siirtomaavaltaa vastaan 1960-75.
Mutta Leontinon muistelema viimeisin suuri kuivuus 1979-1995 ei enää tappanut ketään, vaikka tuhosikin neljä viidesosaa sadoista. Ero entiseen oli, että Kap Verde oli itsenäistynyt. Toisin kuin useimmissa Afrikan valtioissa, se ei merkinnyt köyhtymiskierteen vaan nopean elinolojen kohenemisen alkua.
Käänne kertoo siitä, että Portugali oli kehno siirtomaaisäntä. Mutta yhtä lailla se on parhaita esimerkkejä Afrikassa, etteivät luonnonvarojen puute ja karut olot ole este yhteiskuntarauhan ja kohtuullisten elinolojen saavuttamiselle.
YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä punnittuina lähes kaikki Kap Verdeä vauraammat Afrikan maat ovat sitä selvästi ankeampia paikkoja kansalaisilleen.
Näyttää siltä, että yhdeksälle asutulle saarelle ripotelluilla 400 000 kansalaisella ei yksinkertaisesti ole ollut varaa tuhlata vähiä voimavaroja riitelyyn.
Elinikä piteni
reilusti
Itsenäistymisen jälkeen Kap Verde ei ole sortunut sotilasvallankaappauksiin, nälänhätään tai ihmisoikeusrikoksiin. Poliittisia vankeja, sortoa tai vaalivilppiä ei ole esiintynyt. Vaikka nykyinen presidentti, vasemmistolainen vapautusliikkeen veteraani Pedro Pires palasi viime vaaleissa valtaan vain 17 äänen turvin, maa ei ajautunut levottomuuksiin.
Afrikan rannikosta 500 kilometriä länteen Senegalista sijaitseva Kap Verde oli aluksi portugalilaisten purjealusten huoltosatama Amerikan- ja Afrikan-valtausretkillä, myöhemmin afrikkalaisorjien kauttakulkukeskus Amerikkaan.
Santiagon saarella lähellä pääkaupunkia Praiaa sijaitseva Cidade Velha - ensimmäinen eurooppalainen kaupunki tropiikissa - oli vuosisatojen ajan useimmille orjuutetuille kapverdeläisille kurjuuden keskipiste maailmassa.
Nyt leppoisan uneliaan pikkukylän mukulakivitorille kaikuu tavaavan lapsiluokan aakkosharjoitus. Iäkkäiden rouvien tarinakerho istuu suihkukaivolla.
Itsenäisyys on tuonut Kap Verdeen lukutaitoa, rauhaa, terveyttä ja pitkää ikää. Vauraus on yhä kaukana, mutta perusturva jo läsnä. Vuosien 1975 ja 2000 välillä elinajanodote on noussut 46 vuodesta peräti 70 vuoteen. Koska kaikki kouluikäiset istuvat pulpeteissaan, lukea osaa jo yli 70 prosenttia kansasta.
Puhelimet toimivat, kännykkä ja internet ovat yleisiä ja vettäkin voi juoda hanasta. Escudo on sidottu euroon kiinteällä kurssilla.
Onneksi ei
ole öljyä
Nälän häviäminen ja elinolojen koheneminen on rahoitettu pitkälti EU:n kehitysavulla. Se ei ole kadonnut vallanpitäjien taskuihin. Tuloja kertyy myös maailmalle lähteneiden sukulaisten rahalähetyksistä.
Kap Verden onnenpotku on, että sen aluevesiltä ei ole löytynyt öljyä, saarelaiset sanovat itse.
Atlantin rannikon afrikkalaisvaltioista Angola, Nigeria, Brazzavillen Kongo, Gabon ja Kamerun ovat teoriassa öljyrikkaita. Käytännössä suuri osa öljytuloista on ohjautunut läntisten öljy-yhtiöiden lahjomien viranomaisten tilille, uponnut järjettömiin luksushankkeisiin tai niillä on pönkitetty vallanpitäjän asemaa suurin aseostoin. Kansan koulutus-, tulo- tai asumistaso ei ole noussut.
Nigeria on ansainnut öljyllä yli 300 miljardia euroa 25 vuodessa. Silti köyhyys ei siellä ole vähentynyt lainkaan vaan ansiotulot henkeä kohti jäävät alle euroon, muistuttaa yhdysvaltalaisen kansalaisjärjestön Catholic Relief Servicesin tutkija Ian Gary.
Riippuvuus öljystä näyttää myös estävän kansanvallan kehittymistä, CRS:n toteaa tutkimuksessaan "Bottom of the Barrel", tynnyrin pohja. Öljyvaroja on käytetty demokratiakehityksen tukahduttamiseen paljon enemmän kuin yhteiskunnallisten olojen kohentamiseen.
Huomiot ovat hälyyttäviä, sillä Saharan eteläpuolisen Afrikan valtioiden lasketaan keräävän yli 200 miljardin euron öljytulot tulevan vuosikymmenen aikana. Summa on suurin tulonsiirto Afrikkaan koskaan, kymmenen kertaa enemmän kuin mitä manner saa kehitysapua samana aikana.
On pelättävissä, että tuloilla saadaan aikaan vain vähän jos lainkaan kehitystä. Kasvavat öljytulot merkitsevät lisää korruptiota, pahempia ympäristöongelmia ja sisäisten yhteiskunnallisten olojen kärjistymistä entisestään, CRS varoittaa.
USA ostaa öljyä
"ystävällismielisiltä"
Öljytulojen kasvu perustuu Yhdysvaltain uuteen energiastrategiaan, joka tähtää öljyostojen lisäämiseen "ystävällismielisistä" ja turvallisista maista, ja vähentämiseen riskialttiilta seuduilta kuten Persianlahdelta. Afrikan maat kuuluvat strategian suurimpiin hyötyjiin.
Suurin osa uudesta öljynetsinnästä tapahtuu Atlantin rannikkovesillä, joilla myös Kap Verde sijaitsee. Tuottoisalla Guineanlahdella piskuinen saarivaltio São Tomé ja Principe sekä lähes yhtä pieni Päiväntasaajan Guinea ovat jo saaneet esimakua öljyajasta. Molemmissa on kuluneen vuoden aikana yritetty aseellista vallankaappausta, joiden taustalla oli halu päästä kiinni tuleviin öljyrikkauksiin.
Öljyntuonnin lisääminen Afrikasta on luokiteltu Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden kannalta avainasiaksi, CRS muistuttaa.
Washingtonin halu arvostella kauppakumppaniensa ihmisoikeusrikkomuksia tai tapaa, millä ne öljytulonsa käyttävät on jäähtynyt sitä mukaa kun amerikkalaiset öljy-yhtiöt ovat saaneet niissä jalansijaa. Poikkeusta ei muodosta edes Päiväntasaajan Guinea, jonka ihmisoikeustilanne on järkyttävän kehno.
Kap Verde ei öljystrategioissa esiinny.
"Kunhan vain saataisiin aikanaan vettä, niin kaikki on hyvin", sanoo Leontino ja pyörittää minitomaattia sormissaan.