Urho Kekkonen on ollut Juhani Suomen ja kustannusosakeyhtiö Otavan suuri yhteinen projekti parinkymmenen vuoden ajan. Se on hyödyttänyt, paitsi elämäkerturia ja kustantajaa, myös meitä lukijoita.
Juhani Suomi pystyy lukemaan Urho Kekkosen neuroottisen pientä käsialaa kuin vanha apteekkari kunnanlääkärin reseptejä. Suomi on tehnyt suurtyön purkaessaan päiväkirjat kirjapainokuntoon. Ne ovat lukuelämys, mutta eivät heikkohermoisille.
Nyt tiedetään sekin, kuka antoi niin kutsutun ratkaisevan äänen Kekkoselle vuoden 1956 presidentinvaaleissa. "[Niilo] Kosola näytti lippuaan uurnaan pannessaan, että lipussa oli minun nimeni." (3.11.74).
Kekkonen havaitsi itse ensimmäiset muistikatkot jo 1970-luvun alussa ja puhui niistä henkilääkärinsä Pentti Halosen kanssa.
Veikko Vennamo oli todellinen paise Kekkosen kannikassa. Päiväkirjoista käy ilmi, että juuri Kekkonen itse keksi, miten SMP hajotetaan puoluetukilakia muuttamalla. SDP toteutti likaisen työn Kalevi Sorsan johdolla.
Kekkosen päiväkirjoja pitäisi lukea rinnan Juhani Suomen kekkoshistorian kanssa. Suomen tarjoama kuva Kekkosesta poikkeaa jonkin verran siitä, minkä päiväkirjaa pitänyt mies itsestään piirsi. Todellinen Kekkonen ei ainakaan päiväkirjojen mukaan ollut leppoisa mies.
Sappi kiehui aina kun Kekkonen havaitsi vastustajan tai kilpailijan, ja kynästä valui heti myrkkyä päiväkirjan lehdille.
Juhani Suomi totesi pari vuotta sitten, ettei päiväkirjojen tekstiä "ole missään vaiheessa tarkoitettu julkisuuteen". Uskokoon ken tahtoo. Kekkosen asemassa olevan henkilön jokainen kynänpiirto on tekijälleen tärkeä. Suuret miehet haluavat kirjoittaa itsensä historiaan.
Se seikka, että Kekkonen ei päiväkirjoissaan syvällisesti pohdi kaikkein arimpia asioita, todistaa osaltaan, että muistiinpanoja on sensuroitu jo kirjoitushetkellä. Esimerkiksi lukuisista kahdenkeskisistä istunnoista neuvostojohtajien kanssa on vain ylimalkaisia mainintoja.
Juhani Suomen mukaan Kekkonen ei tehnyt virheitä, mitä nyt joskus sattui luottamaan vääriin henkilöihin, kuten Johannes Virolaiseen, Mauno Koivistoon ja Max Jakobsoniin. Heidän töppäyksiään paikkaillessa tuhraantui aikaa ja arvovaltaa.
Kekkonen tarjosi - ja näyttää tarjoavan edelleen - osalle suomalaista miespolvea isän mallin. Tuo ankara, mutta oikeamielinen isä ei milloinkaan voinut olla väärässä. Mitä hän sitten puuhasikaan vieraiden setien ja tätien kanssa, se tapahtui aina meidän parhaaksemme.
Kun Kekkonen oli pääministeri 1950-luvun alkupuolella, hän saattoi toimia hyvinkin itsenäisesti suhteessa presidentti Paasikiveen. Presidentille ei ihan kaikkia asioita edes kerrottu.
Mutta kun pääministerit Kekkosen presidenttinä ollessa yrittivät olla itsenäisiä, Kekkonen hermostui. Kekkonen vaihdattikin pääministereitä siihen tahtiin, että kukaan ei noussut hänen kirkkauttaan varjostamaan.
Päiväkirjojen sivuilla kohtaamme miehen, joka oli varma omasta merkityksestään. Hän kuuluu ihmislajiin, joka on aina oikeassa, vaikka vaihtaisi mielipiteensä lennossa. Päiväkirjoissa ei pohdiskella itsekriittiseen tapaan, menikö jokin presidentin tekemä päätös oikein vai väärin.
Väärät päätökset tehtiin muualla.
Politiikan huipulle pääsemiseen tarvitaan aimo annos narsismia. Kekkonen oli aikanaan katsonut itsensä ainoaksi kelvolliseksi kaitsemaan suomalaisia vuosisadan jälkipuoliskolla. Päiväkirjamerkinnät todistavat, että kirjoittaja oli tässä vakaumuksessaan vahva.
Kekkosen tielle sattui ihmisiä, joista hän kirjoitti: "Vaikutti naiivilta ja tyhmältä mieheltä". Yksi oli "heiveröinen", toinen "mitättömyys".
Sylvi Kekkonen kirjoitti aforismikokoelmaansa seuraavan mietteen: "Mielettömämmin kuin viinan villitsemä käyttäytyy valtansa sokaisema." Oliko se vaimolta yleinen vai omakohtainen huomio?
Omaa kehoansa Kekkonen tarkkaili kuin ammattimannekiini. Vähäisetkin painonvaihtelut hän kirjasi tarkkaan muistiin, hiihdetyistä kilometreistä ja kalansaaliista puhumattakaan.
Jos Kekkonen olisi ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa omat muistelmansa, hän olisi luultavasti sensuroinut itseään. Tuskin hän olisi näin todistusvoimaista jälkikuvaa itsestään sittenkään halunnut jättää.
Juhani Suomi kuvaa Kekkosen mieheksi, joka "huolimatta ympärillä pyöriskelevistä vaikuttajista ja mielistelijöistä" puursi yksinäisenä epäkiitollista urakkaansa. Kaikki muut suomalaiset olivat "henkiseltä kapasiteetiltaan kovin erilaisia", joten heiltä ei voinut neuvoa kysyä.
Kekkosen tärkeimmät keskustelukumppanit ja neuvonantajat olivatkin muualla. KGB:n edustajien kanssa käydyistä keskusteluista on päiväkirjojen tähän mennessä ilmestyneissä osissa kymmeniä viittauksia.
Kekkonen oli Juhani Suomen sanonnan mukaan "henkilökohtainen takuumies" Neuvostoliiton suuntaan niin yksilöiden kuin kokonaisten puolueiden osalta.
Nyt julkaistuista kolmesta päiväkirjakoosteesta piirtyy selkeä kuva Neuvostoliiton alituisesta läsnäolosta Kekkosen arjessa ja juhlassa.
Mihail Kotov lymysi kulisseissa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Hävyttömin KGB-tyyppi oli Vladimir Stepanov, joka neuvoi, moitti ja uhkaili vanhenevaa presidenttiä yhtenään. Vuoden 1970 vaalien jälkeen Stepanov kysyi Kekkoselta: "Voiko tällaiseen kansaan luottaa?"
Hallitusasiaan Neuvostoliitto ei muka halunnut sekaantua, "koska luottavat minuun", Kekkonen yritti todistella päiväkirjalleen. Kekkonen oli itse rakentamassaan loukussa. Sellaiseen ei Paasikivi koskaan mennyt, vaikka oli venäläisille mieliksi hänkin, kun se hänelle sopi.
Stepanovin jälkeen tuli viekas Viktor Vladimirov. "Vladimirov sanoi, että hänet on lähetetty tänne tukemaan pres. Kekkosta, johon NL:n johtajat luottavat." (16.11.70). Kekkonen oli uuteen yhdysmieheensä tyytyväinen: "Vl. jäänee pitkäksi aikaa Suomeen. Siinä on meillä hyvä avustaja." (27.12.70).
Neuvostoliitolle sopi erittäin hyvin asioida vain yhden miehen kautta. Jälkikäteen on miltei puistattavaa lukea, miten tiivistä tuo kanssakäyminen oli.
Neuvostoliitto tuli Kekkosen kautta äänioikeutetuksi myös sisäpolitiikkaan. Hallitusten kokoonpanoihin - henkilövalintoja myöten - Tehtaankatu puuttui päättäväisesti. Vastalahjaksi se torjui kaikki todelliset yritykset vaihtaa presidentti.
Julkisuuteen sanottiin, että kysymys oli linjasta, vaikka kysymys oli henkilöstä.
Kekkonen kävi varta vasten uhkailemassa omaa puoluettaan uusilla yöpakkasilla vuoden 1970 vaalien jälkeen: "Jos kepu menee ei-sosialistiseen hallitukseen, voi vuoden 1958 tapaus uusiutua ja kovempana. Varoitan." Kun tällaista menoa uskallettiin lännessä kutsua "suomettumiseksi", Kekkonen suuttui.
"Näitä yhteyksiä ylläpitäessään Kekkonen ei kaihtanut epäprotokollaarisia kanaviakaan. Tärkeintä oli, että ne toimivat kunnolla ja että niiden kautta saatu tieto oli paikkansa pitävää", Suomi kirjoittaa.
Juhani Suomi ei omissa teoksissaan ole käyttänyt edes saatavilla olevia neuvostolähteitä. Hän on myös julistanut etukäteen epäluotettavaksi sen, minkä tulevat tutkimukset Moskovan papereista joskus havaitsevat. Tiedustelumiesten sanaan saattoi siis luottaa Kekkosen aikaan, mutta ei enää jälkikäteen!
Viimeiseksi viikunanlehdeksi suojaamaan ulkopoliittista häpyä oman maan kansalaisiin päin, ja vähän länteenkin, jäi taistelu "puolueettomuus"-sanasta.
Moskovassa sitä karsastettiin, koska se antoi väärän viestin Suomen asemasta. Juuri siksi tuo sana oli Kekkoselle niin arvokas. Venäläisille hän uhkaili erollaan, ellei sanaa hyväksyttäisi julkilausumiin. Neuvostoliitto taipui, oli sittenkin kysymys vain semantiikasta, ei asiasta.
Stepanovin nimittäminen peräti suurlähettilääksi vuonna 1974 oli Kekkosen ja Stepanovin yhteinen hanke. Stepanov pyysi Kekkosta kirjoittamaan Podgornyille ja esittämään Stepanovia suurlähettilääksi.
Kekkonen teki työtä käskettyä. Stepanov asetti puolestaan kaksi ehtoa: "1) että UKK on presidenttinä ja 2) että UKK jatkaa presidenttinä myös 1978 jälkeen. NL:n johtomiehet hyväksyivät ehdot. P:n kirje minulle tärkeä", Kekkonen kirjoitti mielissään päiväkirjaansa (15.1.74).
Kekkosesta tehtiin korvaamaton. Suomea hallittiin yksien aivojen kautta.
Kansakunta oppi uskomaan, että katastrofi oli yhden sydämenlyönnin päässä. Jos Kekkosesta aika jättäisi, kaikki sortuisi. Jos presidentiksi äänestettäisiin joku muu kuin Neuvostoliiton ehdokas, Suomi olisi mennyttä.
Millä voisi korvata korvaamattoman? Niin kuitenkin tehtiin vuonna 1982 eikä maailmanloppu tullut.