Suomalaisille Bryssel merkitsee käytännössä noin neliökilometrin kasaa kiiltäviä lasiseinäisiä toimistorakennuksia kahden pääkadun, ranskaksi Rue Belliardin ja Rue de la Loin liepeillä. Siellä on Berlaymont, 16 vuoden asbestiremontin jälkeen taas kuntoon saatu komission päämaja, siellä on Justus Lipsius, nimeltään mieleen jäävä ministerineuvostojen rakennus, siellä on kymmenkunta vuotta sitten mammuttimaiseksi lasilinnaksi laajennettu Euroopan parlamentti, siellä nostetaan parhaillaan seiniä uutta Eurooppa-neuvoston huippukokousten palatsia varten, siellä ovat kaikki muut EU:n toimistot ja epälukuinen määrä lobbareiden ja edustustojen tiloja ripoteltuna kävelymatkan päähän tuosta erillismaailmasta, joka on luotu väkipakolla vanhan kaupunkirakenteen keskelle.
Aamuisin metro tuo hyvin pukeutuneita eurooppalaisia herroja ja tyylikkäitä naisia Maalbeekin ja Schumanin asemille ja vie illalla pois pitkän työpäivän jälkeen. Myöhemmin heitä, ja satunnaisia EU-kävijöitä, voi nähdä Grand Placen upean aukion liepeillä tai Ste Catherinen seudun kalaravintoloissa.
Toinen keskittymä, joka tekee Brysselistä Euroopan pääkaupunkia, on Naton päämaja, mutta suomalaisille se on lähinnä vain aidattu näky lentokenttätaksin ikkunasta. Niinkin on sanottu, että EU ja Nato ovat samassa kaupungissa, mutta eri planeetoilla - ne elävät aivan eri elämää.
Mutta sama pätee koko Brysseliin, ja laajemmin koko Belgiaan. Samoilla kaduilla kulkevat elämät, jotka eivät kohtaa toisiaan. Eivätkä halua sitä tehdä.
Samaan aikaan kun Berlaymontin alakerran modernissa pressikeskuksessa komission puhenaiset selittelevät direktiivimyllyn uusimpia käänteitä Euroopan yhteiseksi hyväksi, Brysselin eteläisen aseman takana nuhjuisilla kaduilla kaupataan edullisia puheluita Kinshasaan, Brazzavilleen, Bamakoon, Casablancaan.
Brysselissä ranskankieliset puhuvat keskenään. Flaamit puhuvat keskenään. EU-väki liikkuu EU-väen kanssa. Naton porukkakin on jossain, missä lie. Pohjois-afrikkalaiset ovat pohjois-afrikkalaisten kanssa, turkkilaiset turkkilaisten kanssa, kongolaiset kongolaisten kanssa.
Monikulttuurista harmoniaa? Jos olisikin, mutta todellisuus on jotain muuta.
Kaupungissa sanotaan asuvan jopa nelisentuhatta suomalaista. Yhdellä heistä on ongelma: asunto on sopivien yhteyksien päässä, mutta taloon on alkanut muuttaa turkkilaisia. Se alentaa talon arvoa. "Mutta afrikkalaiset ovat pahempia. Silloin arvo romahtaa", hän sanoo.
Raitiovaunu 44 kulkee halki vauraiden esikaupunkien ja puistometsien Tervureniin, jossa sijaitsee Tinteistä tuttua Moulinsartin linnaa vielä paljon komeampi pytinki. Sinne Belgia on vuosien saatossa koonnut museon Afrikasta, eritoten Kongosta, jossa satakunta vuotta sitten kuningas Leopold valtasi jättimäistä aluetta omaksi siirtomaakseen - siis henkilökohtaiseksi sellaiseksi, ei Belgian valtion omaksi.
Tervurenin linnassa pronssiin valettu isopartainen Leopold seisoo nyt koomisen näköisenä hahmona vahtimassa kongolaisrumpuja ja täytettyjä eläimiä, mutta siitä, mitä hän sai aikaan, on leikki kaukana. Vasta nyt Belgia on kyennyt avaamaan tässä Afrikka-museossaan näyttelyn, jossa maan omaa siirtomaakautta koetetaan edes jotenkin katsoa silmästä silmään.
"Kongon muisto" on näyttelyn nimi, ja saleissa vaeltaa hiljaista väkeä. Mitä Belgia oikein sai aikaan 1908-1960, kun sillä oli valtava pala Afrikkaa? Oliko se kansanmurhaa? Sivistämistä? Rikkauksien riistoa? Valtavaa itsepetosta? Filminpätkässä vuodelta 1960 belgialaisperheet tungeksivat kuorma-autoihin, jotka vievät lentokentälle pakoon kaikki kynnelle kykenevät valkoiset. Ja kaiken tämä yllä leijuu tieto siitä, että itsenäisen Kongon/Zairen vuosikymmenet ovat olleet Afrikankin mittapuussa surkeat. Mitkä ovat syyt, mitkä seuraukset?
Katsojat ovat, ainakin tavallisena päivänä, lähinnä varttunutta väkeä, jotka kenties muistavat jotain itse ajasta ennen vuotta 1960. Mutta Belgiaan päätyneitä kongolaisia siellä ei näy. Heillä on omat katunsa. Siirtomaakausi jätti valtavat arvet Afrikkaan, mutta eipä ole Bryssel ja Belgiakaan entisensä.
Flaamien ja vallonien kyräilevän yhdessäolon ja jäykänlaisen katolisen ja kalvinistisen elämänasenteen keskelle tuli valtava määrä entisten siirtomaiden asukkaita, ja paljon muitakin. Pala islamilaista Pohjois-Afrikkaa muutti työn perässä tänne, kuten muualle Euroopan ydinmaihin. Moni heistä eksyi. Etenkään seuraava sukupolvi ei löytänyt paikkaansa, eikä heille paljon paikkoja tarjottukaan. Ympäristö käänsi selkänsä, ja samoihin kaupunkeihin syntyi rinnakkaisten maailmojen kehiä. Kongolaiset ovat nyt enemmän belgialaisia kuin pohjoisafrikkalaiset.
Belgian flaamilaisalueilla avoimen muukalaisvastainen, äärioikeistolainen puolue Vlaams Belang saa jo neljänneksen äänistä. Se on alueen vahvin poliittinen voima, ja se kasvaa nopeammin kuin yksikään Euroopan muista äärioikean laidan puolueista. Vauraassa Antwerpenin timanttikaupungissa kannatus on kolmanneksen luokkaa, ja siellä kerrotaan osan juutalaisista tukevan puoluetta tämän natsisympatioista huolimatta.
Islamin pelosta on tullut iso yhdistävä poliittinen liike Belgian flaamilaisalueilla, Hollannissa, muuallakin. Samaan aikaan vastakkaiset radikaalit ajatukset leviävät niissä työttömyyden usein leimaamissa maahanmuuttajien kortteleissa, jotka ovat Euroopan sydämessä, mutta sen ulkopuolella.
Belgiassa voi toki näkyä Euroopan tulevaisuus, mutta sitä on turha hakea vain pääkaupungin EU-kortteleista. Todellisuus on siellä, missä ihmiset asuvat, ja siellä ei kaikki mene vain parempaan suuntaan.