Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Näin sanoo maan perustuslain toinen pykälä. Myöhemmin perustuslaki määrittää, että oikeus asettaa ehdokkaita eduskuntavaaleissa on rekisteröidyillä puolueilla ja laissa säädetyllä määrällä äänioikeutettuja.
Käytännössä eduskuntaan pääsee vain puolueiden kautta käyttämään tätä kansan valtaa. Siellä istuvat kansanedustajat eivät tee mitään halveksittavaa tai salakähmäistä työtä, vaan heillä on äärimmäisen tärkeä kansallinen tehtävä.
Siksi on väliä sillä, millaisesta joukosta suomalaisia kansanedustajat - ja muutkin poliitikot - oikein valikoituvat.
Suomalaisen politiikan vaikeudet ovat paljon syvemmällä kuin nyt kohutussa puoluerahoituksessa. Kyse on siitä, että puolueet eivät enää näytä toimivilta kanavilta kansanvallan toteuttamiseen.
Toimittajan työssä tapaa paljon ihmisiä, jotka edustavat jotain puoluetta. Työn ulkopuolella heitä ei enää näekään. Ihmisiä saattaa tuntea vuositolkulla ilman että on mitään käsitystä, mitä puoluetta he kannattavat. Pääsääntöisesti kukaan ei tunnusta mitään väriä, eikä poliittinen osallistuminen todellakaan ole kurssissa.
Poikkeuksia tietysti löytyy. Aina joskus joku on ehdolla johonkin tai osallistuu muuten puoluetunnusten alla. Mutta vähän heitä on.
Vanhemmassa sukupolvessa saattoi vielä luontevasti leimata itsensä johonkin puolueeseen. Eikä niin hirveän kauan ole siitä, kun tätä yhteiskuntaa pidettiin ylipolitisoituneena: puolueet tunkivat kouluihin ja työpaikoille, väiteltiin ja marssittiin, kiivailtiin oman ehdokkaan puolesta.
Nyt on menty toiseen ääripäähän. Politiikka mielletään jotenkin epäilyttäväksi. Lisäksi monet yhteisistä asioista kiinnostuneetkin kavahtavat sitä, mitä aktiivisuus toisi tullessaan. Ensimmäinen askel on yksityisyyden menettäminen. Ehdokkuus edes kuntatasolla ei tahdo enää onnistua ilman itsensä tai rahojensa heittämistä peliin. On oltava omat nettisivut, omat kampanjat ja on varauduttava siihen, että oma naama on esillä. Eikä aina tavalla, jota itse voisi hallita.
Uran edetessä olisi myös mielellään näytettävä terveeltä ja kauniilta, olisi oltava aikaa kulkea kokouksissa, seminaareissa ja puhetilaisuuksissa, olisi väännettävä blogeja nettiin ja oltava yhteisöllinen joka suuntaan, olisi oltava jotain mieltä vähän kaikesta ja kuunneltava muiden huolia.
Kun työelämä tuppaa olemaan yhä rankempaa ja kun perheenkin kanssa pitäisi jotain ehtiä tekemään ja kun jaksaminen ylipäätään on kortilla, siinä se sitten onkin. Kynnys mihinkään poliittiseen toimintaan ryhtymiseen on monesta suunnasta kovin korkealla.
Sitten ovat ne toiset syyt. Kaikilla ei ole kyllin paksua nahkaa.
Aina silloin tällöin tapaa ihmisiä, jotka ovat olleet jossain puoluetoiminnassa mukana, mutta jääneet itse pois tai päätyneet jotenkin paitsioon. Heiltä kuulee tarinoita, joissa puukot usein heiluvat selkään - ja pahimmat heiluttajat löytyvät oman puolueen porukoista, eivät naapureista.
Puolueet ovat aloittaneet kansanliikkeinä. Ne ovat muuttuneet pienehkön aktiivijoukon urakehityksen välineiksi ja mielikuvakoneistoiksi.
Ehdokkaat valitaan puolueiden aktiivijäsenistä, höystettyinä satunnaisilla sitoutumattomilla. Se tarkoittaa jo hyvinkin kapeaa rekrytointipohjaa. Lisäksi moni puolue on viime vuodet tehnyt itse kaikkensa kadottaakseen nähtäviltä sen historiallisen aatepohjan, johon niiden olemassaolo perustuu. Ääriesimerkki tästä on kokoomuksen mainostoimistovetoinen "meillä kaikilla on kivaa" -ideologia, joka kaikeksi onneksi näytti eurovaaleissa jo tulleen tiensä päähän.
Lopputuloksena puolueiden eroista ei enää ota selvää. On kilpailevia mielikuvia, ei kilpailevia aatteita - ja mielikuvissa ratkaisevat keulakuvat, eivät riviehdokkaat. Kannatusprosenttien heilahtelun seuranta on jotenkin absurdia, kun iso osa suomalaisista ei oikeasti kannata enää mitään.
Kansanvallan käyttämiseen ei ole muita väyliä kuin toimiminen puolueiden kautta. Mitä vähemmän mukaan on pyrkimässä uutta verta, sitä helpompaa niille, jotka itse osaavat toimia noissa kuvioissa. Kansanvallan ideaali muuttuu kysymykseksi vallasta ja sen käytöstä. Joka puolueessa on oma sisäpiirinsä, niin valtakunnan kuin maakuntien tai kuntien tasolla. He eivät läheskään aina ole vaaleissa valittuja edustajia.
Kohu keskustan ympärillä ei ainakaan nosta puolueiden vetovoimaa, ja siinä kärsivät muutkin. Vallankäyttö näyttäytyy sisäpiirien tympeältä suhmuroinnilta, mikä vieraannuttaa ihmisiä entisestään politiikasta ja osallistumisesta.
Mikä neuvoksi? Luultavasti tarvitaan lisää aatetta, vähemmän mielikuvia. Suomelle olisi eduksi, että joskus vaalien myötä noudatettava politiikka todella muuttuisi, niin valtion kuin kuntien tasolla. Silloin näkisi, että äänestämisellä, mielipiteillä ja osallistumisella voi oikeasti olla merkitystä.