Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Suomalaisille on ominaista erityinen kauaskatseisuus mitä tulee heidän tulevaisuuteensa, ja koska tulevaisuuden määrä on ehtymätön, tulevat suomalaiset päivä päivältä yhä viisaammiksi, ironisoi akateemikko Paavo Haavikko aikanaan.
Vaikea tuota on uskoa, kun lukee vallan satraappien viimeaikaisia älyn pirskahduksia.
"Suurin elävä suomalainen", presidentti Martti Ahtisaari, luki äskettäisessä Nobel-esitelmässään madonluvut itänaapurille Karjalan anastamisesta sekä Suomen valtionjohdolle siitä, ettei se "halunnut nostaa esille Stalinin ajan vääryyksiä, kuten muualla Euroopassa tehtiin". Viisaasti toiminut presidentti Mauno Koivisto tulee varmasti aikanaan vastaamaan kollegalleen, joten siihen ei tässä kannata puuttua.
Klaveeriin tuli kuitenkin trampattua mahdollisimman näkyvällä foorumilla, ja sitä ei enää muuksi muuteta. Intomielisimmät saivat siitä uutta uhmaa julistaa turuilla ja toreilla, että "Karjalan ryöstäminen on edelleen kansainvälisen oikeuden vastainen teko". Sodan lopputulokset ovat harvoin oikeidenmukaisia - ainakaan hävinneen näkökulmasta. Mutta kuinka monta kohtalotoveria Suomella onkaan, jos vaikka ajattelemme vain aikaa jälkeen 1. maailmansodan. Palestiinalaisiltakin vietiin koko kotimaa.
Esitelmää kuunnellessani jäin miettimään, onko Ahtisaari saanut jo kylliksi EU:sta ja halajaa sieltä pois. Kuten muistetaan, pääsyedellytyksenä tuohon yhteisöön oli ja on, ettei jäsenehdokkaalla ole avoimia alueellisia kiistoja muiden valtioiden kanssa eikä irredenta-haaveita. Nyt Ahtisaari todisti, että aiemmista päinvastaisista vakuutuksista huolimatta Suomella niitä on.
Viikkolehdille antamissaan haastatteluissa Ahtisaari jyrkensi sävyä. Suomi ei ole vielä puhdistettu vähemmistökommunisteista; heitä on yhä hyvissä asemissa, hän valitti. Jatkosodan jälkeen Suomi joutui liittoutuneiden vaatimuksesta puhdistamaan saksalaismieliset virkakoneistosta. Välirauhansopimus pakotti siihen. Kiihottaako presidentti nyt päättäjiä samaan vain siksi, ettei pidä entisistä taistolaisista?
Ylistäessään kokoomuksen Tupu, Hupu ja Lupu -trioa Ahtisaari vaati "suomettumisen ajan" poliitikkoja siirtymään jo eläkkeelle. Jos hän tarkoitti määritteellä sukupolvea, kehotus koskee häntäkin. Luulen kuitenkin, että painotus oli sanalla suomettuminen. Se on lähinnä propagandistinen poliittinen iskusana.
Jos Ahtisaari tarkoittaa sillä miellyttämishalua idän suuntaan, hänen kannattaa olla tarkkana. Historioitsijat ovat siitä ikävää joukkoa, että he kaivelevat menneisyydestä sellaisia mielistely-yrityksiä, jotka takkinsa moneen kertaan kääntäneet ovat jo unohtaneet. Sitä paitsi suomettuminenhan tässä mielessä jatkuu. Eikö mielistely ole yhtä tuomittavaa, jos se tapahtuu toiseen suuntaan. Hyvästä esimerkistä käy puolustusministeriön ylijohtajan "julkinen kirje" presidentti Barack Obamalle. Sen sävy ei paljon poikennut ajoista, jolloin täältä tavattiin kirjoitella mesisuisia viestejä Hitlerille ja Isä Aurinkoiselle.
Siis eläkkeelle vain tämäkin joukko - vai?
Erikoista oli se, että rauhanpalkinnon voittaja ryhtyi ensi töikseen ajamaan Suomea jäseneksi sotilasliittoon. Eikä perustelu ollut uutuudella pilattu: "Läntisenä demokratiana Suomi kuuluu Natoon." Samalla linjalla jatkoi ulkoministeri Alexander Stubb vastikään: Natossa on kyse 26 demokraattisen oikeusvaltion puolustusliitosta, jolla on merkittävä rooli humanitaarisena toimijana maailmalla.
Perustellusti voidaan kysyä, ovatko kaikki Natoon kuuluvat todella läntisiä demokratioita ja toisaalta, kuuluvatko kaikki demokratiat todella Natoon? Ovatko esimerkiksi puolueettomat maat siis diktatuureja? Oikeusvaltion ja humanitäärisen toiminnan käsitteitä taas on kovin vaikea yhdistää vaikkapa George W. Bushin hallinnon suomiin kidutusoikeuksiin tai Guantánamon ihmisoikeuskatastrofiin.
Käsittämätön on se suuri ymmärrys, millä Ahtisaari nyt suhtautuu presidentin valtaoikeuksien mitätöimisyrityksiin. Ei ole kulunut pitkääkään aikaa siitä, kun hän itse vastusti jyrkästi noihin oikeuksiin kajoamista ja saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan jykevän kantansa. Onko nyt vuorossa "minun jälkeeni vedenpaisumus"?
Näitä vallanriisujia on julkisuudessa riittänyt. Vallan menettämisestä yhä vereslihalla oleva Paavo Lipponen on leimannut Suomen nykyisen presidenttimallin jopa "itäeurooppalaiseksi". Mielenkiinnolla odotan, miten hän tulee luonnehtimaan Ranskan ja Yhdysvaltain mallia. Kummassakin presidentillä on sellaiset valtaoikeudet, että hän on kansakunnan todellinen johtaja. Onko niissä siis vallalla peräti mongolinen järjestelmä?
Presidentin vallan riisujat ratsastavat parlamentarismilla ja demokratialla, jotka näyttävät kelpaavan perusteluiksi mihin tahansa. Demokratiaa ajatellen presidentin valinta Suomessa on kuitenkin paljon kansanvaltaisempi prosessi kuin eduskuntavaalit konsanaan.
Innokkaimpina muutosta ovat olleet hääräämässä ja ulkopoliittista valtaa pääministerille tuputtamassa ne, joiden silmissä tuo tehtävä kajastaa miltei käden ulottuvilla. Pyrkyä on kovasti, kyvyt puuttuvat ja tietojen laita on niin ja näin. Kun ministeri Jyrki Kataisen perusteluja on seurannut, on todettava, että myös nykyinen perustuslaki kuuluu niihin kirjoihin, jotka ovat jääneet häneltä lukematta.
Tolkkuja mielipiteitä asiasta olen nähnyt tähän mennessä vain tasavallan presidentiltä ja puhemies Sauli Niinistöltä. Niihin on hyvä palata seuraavassa kolumnissa.
Sitä odotellessa heitän kaluttavaksi ongelman: kun kansa saa vallan, kuka sen silloin saa?