Tuore väitöskirja suomalaisesta edunvalvonnasta kuvaa karusti poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamista.
Liike-elämän ja työmarkkinajärjestöjen liian vahva asema murentaa kansanvallan perustaa.
Tiivistettynä kansanvallan voi kuvata toimivan vaikkapa seuraavasti: kansalaiset valitsevat hyviksi arvioimansa ehdokkaat eduskuntaan lakeja säätämään. Toimeenpanovaltaa käyttää eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Aina neljän vuoden välein kansa arvioi, miten päättäjät ovat onnistuneet.
Tosielämässä päätöksentekoon ei koskaan vaikuteta vain vaaliuurnilla tai päättäjien ja äänestäjien kohtaamisissa. Todellisuudessa etuaan poliittisessa päätöksenteossa valvoo Suomessakin iso joukko erilaisia vaikuttajatahoja.
Päättäjien on tärkeä kuunnella etujärjestöjä ainakin siksi, että niillä on paljon erityisosaamista. Etujärjestöille ei kuitenkaan pidä antaa valtaa ohjailla päätöksiä.
Näin tuntuu Suomessa usein kuitenkin käyvän. Yritystukia selvittäneen työryhmän työn vesittymistä vauhditti se, että linjauksiin vaikuttamassa oli joukko keskenään erimielisiä etujärjestöjä.
Eturyhmien vaikutuksesta politiikan sisältöön puhutaan Suomessa niiden valtaan nähden hämmästyttävän vähän. Tervetulleen lisän keskusteluun tuo tänään lauantaina Turussa tarkastettava väitöskirja. Tutkimuksen tekijällä Anders Blomilla on itsellään kokemusta politiikasta ja etujärjestötyöstä.
Blomin useat näkemykset nykytilanteesta ovat synkkiä. Hänen mukaansa esimerkiksi liike-elämällä on oletettua suurempi rooli suomalaisessa päätöksenteossa.
Blomin mukaan Suomessa myös vallitsee ajattelu, jonka mukaan poliittiset sisäpiirisuhteet ovat osa normaalia poliittista päätöksentekojärjestelmää, eivät lobbausta.
Tutkija perääkin politiikkaan sisäpiirisääntöjä. Niillä voitaisiin panna aisoihin ilmiötä, jota hän kutsuu kaverikapitalismiksi.
Blomei kuitenkaan osoita sormella vain liike-elämää vaan nostaa esiin työmarkkinajärjestöjen vallan – myös palkansaajajärjestöjen. Korporaatioiksi kutsuttujen etujärjestöjen valta on Blomin tulkinnan mukaan vahvistunut siksi, että puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, samoin äänestysaktiivisuus.
Järjestöt olisivat siis vain ottaneet haltuunsa sitä voimaa, joka ei kansanvallan ytimelle, äänestäjille, ole enää kelvannut.
Blomin selvitys toivottavasti panee liikkeelle jonkinlaisen keskustelun vallan palauttamisesta niille, joille se kuuluu, siis kansalaisille ja heidän valitsemilleen edustajille.
Ainakin pitäisi pyrkiä eroon puolueiden ja etujärjestöjen tiukoista keskinäisistä kytköksistä. Niitä ei pidä yllä vain ideologinen yhteisymmärrys vaan raadollisemmatkin seikat kuten vaalirahoitus. Poliittisten päättäjien ja korporaatioiden suhteiden kohdalla Blom puhuu suoranaisesta rakenteellisesta korruptiosta.
On kiinnostavaa nähdä, saadaanko tulevaisuudessa aikaan jokin korjausliike kansanvaltaisempaan suutaan. Vai onko niin, että nykyinen malli tarjoaa myös puolueiden kannalta niin paljon hyvää, ettei muutosta haluta tehdä? Häviäjäksi uhkaa silloin jäädä se tavallinen kansalainen, joka neljän vuoden välein vielä jaksaa toiveikkaana kulkea kohti äänestyspaikkaa.