Demokratiassa epäpätevien paljous valitsee sen sijaan että muutamat turmeltuneet herrat nimittävät. Jotenkin tähän tapaan kuuluu kärjistyksistään tunnetun brittikirjailijan Bernhard Shawn pelkistys.
Epäselvää on, halusiko Shaw paradoksillaan arvostella kansanvaltaa. Demokratian ylistykseltä toteamus ei ainakaan vaikuta, vaikka sanan piiska iski vieläkin lujemmin harvainvaltaa. Joka tapauksessa luonnehdinta on omalla tavallaan osuva: demokratian perusidea ei suinkaan ole valitsijoiden pätevyys vaan heidän tahtonsa. Tämä tahto on vaikuttavalla tavalla ilmaistavissa äänestämällä -- vaikkapa presidentinvaaleissa, joissa suomalaiset saavat täsmälleen sellaisen presidentin kuin ansaitsevat. Ja jokainen ääni on näissä yhteyksissä yhtä tärkeä, niin työmiehen kuin vuorineuvoksen.
Ne, jotka vähättelevät ainokaisen äänensä merkitystä ja jättävät siksi äänestämättä, eivät ole tajunneet asian ydintä. Äänestämättä jättäneet ovat puolestaan vapaaehtoisesti luopuneet puhevallastaan. Kantaa he kyllä ottavat, mutta jonkun muun asian kuin kansanvallan puolesta.
Toki demokratiaa on helppo arvostella, ankarasti ja aiheellisesti. On myös kohtuullisen vaivatonta osoittaa valtajärjestelmiä, jotka ovat demokratiaa tehokkaampia, päätöksenteossaan sujuvampia, vähemmän alttiitta turhauttaville kompromisseille.
Demokratia sellaisena kuin sen ymmärrämme on monin tavoin kehno, mutta parempaakaan järjestelmää ei ole, jos kansalaisten vaikutusvaltaa ja kansalaisvapauksia pidetään luovuttamattomina arvoina. Diktatuureissa ei ehkä tehdä lehmänkauppoja eikä makseta puoluetukea kuin korkeintaan yhdelle puolueelle, mutta harva meistä tyranneita silti vakavasti kaipaa.
Kansanvallan perustan muodostava yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on historiallisesti hyvin nuori ilmiö. Suomessa siihen johtavaa eduskuntauudistusta valmisteltiin tasan sata vuotta sitten Leo Mechelinin johtaman senaatin asettamassa komiteassa jäseninään muun muassa P. E. Svinhufvud, J. K. Paasikivi ja sosialistien Yrjö Sirola. Säätyvaltiopäivät hyväksyivät komitean ehdotukset helmikuussa 1906 ja Venäjän keisari vahvisti lakiesityksen saman vuoden toukokuussa.
Uudistus laajensi radikaalisti äänioikeutettujen määrän kymmenkertaiseksi. Yksikamarisen eduskunnan edustajavaaleissa -- joista ensimmäiset olivat 1907 -- äänioikeutettuja oli lähes 1,3 miljoonaa. Aatelis-, pappis-, porvaris-- ja talonpoikaissäädyn kautta lainsäätäjiä valitsemassa oli ollut vain noin 126 000 säätyihin kuulunutta.
Uutta ja mullistavaa oli myös naisten äänioikeus, lajiaan ensimmäinen Euroopassa ja maailmanmitassakin kai kolmas. Mutta kannattaa muistaa, että yhtä lailla äänioikeutta pääsi ensimmäistä kertaa käyttämään myös suurin osa miehistä, jotka naisten tavoin vasta nyt korotettiin poliittisesti täysivaltaisiksi kansalaisiksi.
On hyvä muistaa myös, että sadan vuoden takainen reformi toi kyllä demokratisoidun kansanedustuslaitoksen, mutta ei suinkaan demokraattista valtajärjestelmää. Yksinvaltaisella keisarilla säilyi edelleen valta hajottaa eduskunta koska tahansa tai jättää eduskunnan esitykset vahvistamatta.
Valtaoikeuksiaan keisari myös käytti, mikä osaltaan synnytti epäluottamusta rauhallisen uudistustyön mahdollisuuksiin. Näitä turhautumia purettiin traagisin seurauksin keväällä 1918. Toisaalta uudistuksen läpimeno marraskuun 1905 suurlakon ja aktiivisen joukkoliikehdinnän jälkitunnelmissa loi ylioptimistisen ja harhaisen kuvan suoran toiminnan tuloksellisuudesta. Tätäkin perintöä jaettiin syksyllä 1917 ja keväällä 1918.
Todellisuudessa suomalaisten poliittinen aktivismi ei kuitenkaan synnyttänyt eduskuntauudistusta. Taustalla vaikutti Japanin-sodan tappioiden laukaisema levottomuus ja liikehdintä Venäjällä, joka keisarinvaltaa uhatessaan pakotti hallitusta mielialoja rauhoittaviin reformeihin. Aivan vastaavasti Suomi sai myöhemmin kiittää itsenäisyydestään Venäjän vallankumouksellista sekasortoa ja heikkoutta. Vahvasta Venäjästä Suomi ei olisi irti päässyt, vaikka jääkäreitä olisi koulutettu moninkertaisesti ja itsenäisyysjulistuksia olisi annettu joka päivä.
Tietysti suomalaisten liikehdinnälläkin oli oma roolinsa. Tuskin parlamenttiuudistusta olisi tarjoiltu lahjaksi täysin passiivisille suomalaisille -- ja tuskin uudistusta olisi ulotettu noin radikaalilla tavalla naisiin, ellei nouseva naisliike olisi toiminut pontevasti asian puolesta.
Tässä mielessä äänioikeus ja parlamentaarinen demokratia eivät ole itsestään selviä ilmaisetuja vaan poliittisella kamppailuilla saavutettuja oikeuksia. Siksi niitä kannattaa vaalia ja vahvistaa, etenkin kun näiden oikeuksien avulla kansalaiset voivat halutessaan todella vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tehokkaan vaikutuskanavan tarjoavat myös modernit puolueet, jotka sadan vuoden takainen eduskuntauudistus synnytti. Muodikas puolueiden parjaaminen onkin laiskan tai tyhmän kansalaisen aiheellisen itseinhon suuntaamista hyvää vihollista vastaan.
Alhainen äänestysprosentti on yksi demokratiaa rapauttava tekijä. Kehitys ei muutu paremmaksi ainakaan äänioikeusikärajaa 16 vuoteen alentamalla, kuten pääministeri ja muutamat muutkin ovat ehdottaneet. Parempi olisi palata juurille ja nostaa ikäraja alkuperäiseen 24 vuoteen. Äänestysprosentti nousisi välittömästi kun suurin osa nukkuvien puolueesta putoaisi pelistä, ja mikä vielä tärkeämpää: nuorisolle avautuisi hyviä syitä aktivoitua yhteiskunnalliseen kamppailuun huutavan vääryyden korjaamiseksi.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Pohjoismaiden ja Suomen historian professori.