YK:n on hyvissä ajoin varmistettava, että se pystyy puuttumaan tilanteeseen, jos kehitys jossain maassa näyttää johtavan kohti kansanmurhaa.
Päättynyt 1900-luku jää historiaan kansanmurhien synkkänä vuosisatana. Toisen maailmansodan aikaiset natsien pystyttämät tuhoamisleirit lienevät hirveintä, mitä koskaan on tapahtunut. Leninin ja erityisesti Stalinin aikaiset vainot Neuvostoliitossa voidaan niputtaa samaan luokkaan.
Niillä on kuitenkin ollut edeltäjänsä, ja seuraajansa. Ensimmäisen maailmansodan riehuessa jäi vähälle huomiolle, kuinka Turkissa vuosina 1915-18 tuhottiin miljoona armenialaista joukkomurhin, joukkokarkotuksin ja nälkään näännyttämällä. Tämä oli eräänlainen alkusoitto siitä, mitä myöhemmin oli tuleva Saksassa ja Neuvostoliitossa.
Toisenmaailmansodan jälkeinen ajatus "ei koskaan enää" oli osaltaan johtamassa Yhdistyneiden kansakuntien syntyyn. Maailmanjärjestön toiminta kansanmurhien ehkäisyssä ei kuitenkaan ole ollut erityisen mairittelevaa - olihan jo YK:n perustajia Stalin, yksi historian verisimmistä hirmuhallitsijoista.
YK:n toimintaa on pikemminkin määrittänyt neuvottomuus ja puuttumattomuus. Näin oli Kamputseassa 1970-luvun lopulla (puolitoista miljoonaa kuollutta), Ruandassa 1994 (noin miljoona kuollutta) ja Bosniassa 1992-1995 (noin 200 000 uhria).
Varsin tuoreessa muistissa on siis kolme tapahtumaa, joista missään kansainvälinen yhteisö ei kyennyt tai halunnut toimia ajoissa. Ruandassa ja Bosniassa paikalla jopa oli YK:n joukkoja, jotka eivät voineet kuin katsella sivusta.
Keskustelu kansanmurhista ja niiden ehkäisystä on nyt ajankohtaista, kiitos Ruotsin pääministerin Göran Perssonin, jonka aloitteesta Tukholmassa järjestetään parhaillaan jo neljäs tämänkaltaiseen teemaan liittyvä kansainvälinen foorumi.
Näillä Perssonin foorumeilla ei ole mitään virallista asemaa, mutta ne ovat kuitenkin kyenneet kokoamaan varsin arvovaltaisen joukon väkeä keskustelemaan asioista, jotka eivät muuten olisi nousseet esiin. Maanantaina avattu konferenssi keskittyy kansanmurhien ehkäisyyn, ja se tarjosi YK:n pääsihteerille Kofi Annanille tilaisuuden tehdä uusia aloitteita asiassa.
Annan piti entisen Jugoslavian ja Ruandan tapahtumia erityisen häpeällisinä kansainväliselle yhteisölle ja tuskallisina sekä YK:lle että henkilökohtaisesti sen pääsihteerille. Tapahtumia ei estetty vaikka olisi voitu, ja syynä oli jäsenvaltioiden ja etenkin turvallisuusneuvoston jäsenten haluttomuus.
Pääsihteeri ehdotti erityisen kansanmurhien ehkäisykomitean perustamista ja samoin uutta erityisraportoijan tehtävän asettamista.
YK:lla on olemassa kansanmurhia ehkäisevä yleissopimus, mutta tositilanteissa siitä ei juuri ole apua ollut. Toimintakykyä ja reagointiherkkyyttä on parannettava, ja jos Annanin ehdotukset siinä auttavat, ne on syytä toteuttaa.
Uudet elimet ja virat eivät kuitenkaan saa paljon aikaan, jos jäsenvaltioilta puuttuu todellinen tahto ja jos turvallisuusneuvoston jäsenet sortuvat kantamaan huolta omista kapeista eduistaan yhteisen turvallisuuden sijaan.
Usein näissä tilanteissa tulee vastaan kysymys valtion sisäisiin asioihin puuttumisesta. Mutta jos jonkin valtion sisällä ei omia kansalaisia suojella vaan heitä tuhotaan, kansainvälisen yhteisön velvollisuus on toimia ajoissa. Ruandassa ja Jugoslaviassa on syyllisiä saatettu oikeuteen jälkikäteen. Se on hyvä asia, mutta ei auta enää kansanmurhien uhreja.