Kun Ruandan kansanmurha 13 vuotta sitten päättyi, kansalaiset olivat jakautuneet täysin erilleen. Suurin osa tapetuista oli tutseja ja joukossa myös maltillisia hutuja. Eloonjääneet pelkäsivät yhä vapaana liikkuvia kiihkohutuja.
Jotta maa voisi toipua ja kehittyä, ihmiset täytyisi saada toimimaan yhdessä. Kirkon ulkomaanapu on jo usean vuoden ajan tehnyt sovintotyötä, johon kuuluu eri kirkkokuntien johtajien yhteistyö, traumaneuvojien koulutus ja uhrien tukiryhmät sekä käytännön yhteistyö esimerkiksi maanviljelyä kehittävissä yhdistyksissä. Kansanmurhaan osallistuneita vapautuu jatkuvasti vankilasta, ja he palaavat kotikyliinsä. Heillä ei ole välttämättä jäljellä mitään.
Uhrit taas kamppailevat, jotta ruoka riittäisi ja lapset pääsisivät kouluun. He joutuivat aloittamaan nollasta kaiken tappamisen ja tuhoamisen jälkeen.
-- Keräämme kylissä osapuolet samaan yhdistykseen, missä he pikkuhiljaa tottuvat toisiinsa. Jo yhdessä syöminen on edistysaskel, kertovat Kibungon alueen eri kirkkokuntien papit. He tekevät yhdessä sovintotyötä.
Yhdistykseen kuuluvat pääsevät esimerkiksi nykyaikaisen maanviljelyksen kurssille ja voivat saada oman vuohen, vuorollaan jopa oman lehmän.
-- Lehmän voi saada sen jälkeen, kun on itse rakentanut sille suojan ja opiskellut sen hoitoon liittyvät asiat. Kun lehmä poikii puolen vuoden kuluttua, vasikka annetaan taas toiselle perheelle, Samuel Kalisa kuvailee. Hän työskentelee kylien kehitysprojektissa.
Yhdistyksen jäsenet joutuvat maksamaan jäsenyydestään hieman rahaa, mutta vastapainoksi he saavat apua muilta jäseniltä. Kassasta saa lainaa esimeriksi malarialääkkeisiin. Jos joku sairastuu, muut auttavat ruokkimalla lapset ja huolehtimalla heistä muutoinkin.
Sovintotyössä on tärkeää myös traumojen purkaminen. Monella on yhä todella paha olo väkivallan takia. He saavat apua erityisen koulutuksen hankkineilta vapaaehtoisilta.