Eliitin ja kansan välinen kuilu on syventynyt 1990-luvun laman jälkeen. Niinpä ei ole ihme, että kansanedustajien väitetään etääntyneen äänestäjäkunnasta.
Kansanedustajan tehtävät ensi keväänä jättävän Jacob Södermanin (sd.) mielestä (Kaleva 2.1.) eduskunta on etääntynyt kansalaisista. Hän arvioi 1990-luvun laman nostaneen edustajat kansan yläpuolelle.
Kansan ja kansanedustajien välillä on aina ollut kuilu. Kansanedustajat ovat kuuluneet yhteiskunnan parempiosaisiin ja jo lähtökohdiltaan -- paremman koulutuksen, korkeamman yhteiskunnallisen aseman ja suuremman varallisuutensa vuoksi -- eroavat äänestäjäkunnasta.
Onko 1990-luvun alun jälkeen tapahtunut jotain niin käänteentekevää, että tämä ero olisi kasvanut merkittävästi, kuten Söderman antaa ymmärtää?
Eliitin ja kansan suhteisiin perehtyneet politiikan tutkijat ovat päätyneet siihen, että asenteellinen etäisyys on kasvanut sitten 1990-luvun alun. Tämän arvioidaan johtuvan siitä tavasta, jolla laman laskut pantiin maksatukseen.
Laman seurauksena yhteiskunnan eri luokkien välinen jako syveni: äveriäät vaurastuivat enemmän kuin ehkä koskaan, kun taas huonompiosaiset ajautuivat suhteellisesti aikaisempaa heikompaan asemaan. Elämisen epävarmuus ulottui myös uusiin, entistä koulutetumpiin yhteiskuntaryhmiin.
Erojen synnyttäminen tapahtui tietoisesti harjoitetun politiikan keinoin. Vaikka kansanedustajat ovat saaneet tulojen uusjaossa vain murusia omille lautasilleen talouselämän etuoikeutettuihin verrattuna, he ovat kuitenkin mahdollistaneet tällaisen kehityksen.
Tämä on ollut omiaan syventämään kansan ja poliittisen eliitin välistä kuilua.
Suomalainen kansanvalta perustuu parlamentaariseen demokratiaan. Lähtökohtana on se, että kansa valitsee eduskunnan, joka käyttää valtaa kansalaisten puolesta.
Meillä kansanedustajien on kyettävä tekemään itsenäisiä ratkaisuja. Aina ne eivät osu yksiin äänestäjien suuren enemmistön tahdon kanssa.
Historiasta löytyy useita merkittäviä poliittisia päätöksiä, jotka ovat sotineet kansan senhetkistä yleistä mielipidettä vastaan. Jälkeenpäin voi arvioida, olivatko ratkaisut oikeita tai vääriä, mutta ratkaisunteon hetkellä päätösvalta ja vastuu on valituilla edustajilla.
Parlamentaarista demokratiaa toteutetaan myös muilla tavoilla. Ruotsissa ja Norjassa on voimassa pitkät listat, mikä tarkoittaa sitä, että puolueet määrittelevät ehdokkaiden läpimenojärjestyksen. Äänestäjä äänestää listojen välillä.
Suomessa ehdokkaiden läpimenojärjestyksen ratkaisee kunkin ehdokkaan saama henkilökohtainen äänimäärä. Vaalitavan vuoksi voisi olettaa, että suomalaiset kansanedustajat ovat ainakin lähempänä kansaa kuin kollegansa Norjassa ja Ruotsissa.
Mutta äänestysaktiivisuus, jota pidetään yhtenä demokratian toimivuuden mittarina, kertoo vallan muuta. Siinä Suomi jää pohjoismaisessa vertailussa jumbosijalle, kauas Norjasta ja Ruotsista. Juuri tätä voi pitää viestinä siitä, että kansan ja edustajien välinen kuilu on syvä.