Poliittinen johtaja toisensa jälkeen on käyttänyt viime aikoina puheenvuoroja, joissa soi sama sävel: Natosta on järjestettävä kansanäänestys, jos Suomi päättää hakea sotilasliiton jäsenyyttä. Kansan kuulemisen tärkeyttä ovat korostaneet viime aikoina muun muassa presidentti Tarja Halonen, keskustajohtaja Anneli Jäätteenmäki, vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaara ja monet, monet muut vähemmän nimekkäät poliitikot.
Jopa politiikan vanha veteraani Kalevi Sorsa tulla tupsahti eläkepäivien rauhasta julkisuuteen viime maanantaina SDP:n puoluesihteerin Eero Heinäluoman nettisivuilla Naton takia. Hän vaati oikeutta ilmasta kantansa, "jos ei vaaleissa, niin sitten kansanäänestyksessä - niin kuin EU-jäsenyyden kohdallakin sain tehdä". Sorsan mielestä se ei ole populismia.
"Se on yksinkertaisesti demokratiaa", hän pelkisti.
Mikäpä poliitikkojen on olla ja vaatia kansanäänestystä, kun 77 prosenttia suomalaisista odottaa tuoreen HS-Gallupin mukaan kansanäänestystä, jos Naton jäsenyys tulee harkittavaksi. Kansalle on helppo olla mieliksi tällaisessa asiassa vaalien alla.
Pääministeri Paavo Lipponenkin on paineiden keskellä ryhtynyt puhumaan kansan kuulemisen tärkeydestä muodossa taikka toisessa, vaikka hänestä voi lukea, ettei kansanäänestys ole hänen toivelistallaan ykkösenä. Päin vastoin. Hän painaa kevyesti jarrua.
Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Demokratian korkeinta astetta edustava sana kansanäänestys on lausuttu eduskuntavaalien alla niin monesta suusta ja niin monta kertaa, että aivan ilmeisesti jo nyt on ylitetty se raja, jolta ei ole paluuta. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kansanäänestys on pakko järjestää yleisen poliittisen hygienian vuoksi, jos Suomi päättää liittyä Natoon ensi vaalikaudella. Kansa tuntisi muuten itsensä nenästä vedetyksi - täysin aiheellisesti viime aikojen poliitikkolausuntoja kuunneltuaan.
Saattaa myös olla, etteivät normaalit vaalit - presidentinvaalit 2006 tai eduskuntavaalit 2007 - riitä kansan mielipiteen ilmaisuksi, vaan tarvitaan erillinen kansanäänestys Sorsan mainitsemalla tavalla. Kuulostaa hienolta, demokraattiselta ja poliittisesti oikeaoppiselta, mutta juuri siinä pelkistyvät kaikki kansanäänestykseen sisältyvät ongelmat.
Kansan enemmistö vastustaa jyrkästi Nato-jäsenyyttä. Miten siltä saadaan hyväksyntä Natoon menolle, mikäli se katsotaan välttämättömäksi Suomen turvallisuuspoliittisten etujen vuoksi? Ovatko kansanäänestyspuheet todellisuudessa kuoleman suudelmia Natolle?
Luontevin ja demokraattisin tapa hoitaa vaalien jälkeen esiin putkahtava ongelma pois päiväjärjestyksestä olisi se, että Nato-jäsenyydestä keskusteltaisiin avoimesti nyt ja äänestettäisiin jo maaliskuussa eduskuntavaalien yhteydessä.
Vaalien yksi tarkoitus on se, että kansa pääsee vaihtamaan poliitikkoja niin halutessaan. Mutta vaaleissa kuuluu myös hakea kansalta valtakirja suuriin linjaratkaisuihin. Turvallisuuspoliittinen selonteko valmistuu ehkä jo noin vuoden kuluttua. Sen takia olisi kohtuullista kuulla ennen vaaleja, mitä ehdokkaat ajattelevat Suomen turvallisuuspolitiikasta. Silloin kansa voisi valita itselleen sellaiset päättäjät, joiden turvallisuuspoliittinen linja vastaa sen näkemyksiä.
Mutta se on mahdotonta. Ehdokkaat huippupoliitikkoja myöten joko vaikenevat tietoisesti Nato-jäsenyydestä tai puhuvat siitä epämääräisesti ja ympäripyöreästi. He eivät halua paljastaa vielä kantaansa, vaikka he valmistautuvat tekemään Natoa koskevia ratkaisuja jo ensi vuonna turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä.
Tekeillä oleva selonteko antaa selkänojan, jonka turvin he saattavat levitellä käsiään ja sanoa, ettei asia ole vielä aktuelli.
Tuossa ei ole kuitenkaan koko totuus. Nato-jäsenyyttä vältellään ottamasta vaaliteemaksi myös siitä syystä, että Suomen on järkevää säilyttää täysi liikkumavara turvallisuuspolitiikassa. Jos kansa saisi äänestää maaliskuussa ilman pitkää ja perusteellista valmistelevaa keskustelua Nato-myönteisten tai -vastaisten poliitikkojen välillä, eduskuntaan tulisi ylitsekäymätön Nato-bunkkeri. Kielteinen kanta Natoon valettaisiin betoniin ainakin neljäksi vuodeksi.
Sitä eivät halua edes kaikki ne, jotka puhuvat lämpimästi ja vetoavasti kansanäänestyksen puolesta vaalitaktisista syistä. Monet heistäkin ovat todellisuudessa valmiita arvioimaan Suomen turvallisuusetuja ennakkoluulottomasti, jos kansallinen etu sitä vaatii. Nato-optio pitää heistäkin säilyttää täysimääräisenä.
Osa kansanäänestyksen kannattajista esiintyy suurina demokraatteina paljon pitemmälle menevistä taktisista ja periaatteellisista syistä. Kansanäänestyksen korostus on hyvä tapa jarruttaa ja jopa vastustaa Suomen mahdollista jäsenyyttä Natossa ilman, että todellisia motiivejaan tarvitsee sanoa ääneen.
Mitä enemmän referendumista puhutaan, sitä varmemmin se pitää järjestää. Kansanäänestys on Suomen nykyisessä mielipideilmastossa kivuttomin tapa tehdä Nato-päätöksestä työläs, hankala ja hidas prosessi. Kansa olisi ensin saatava luopumaan vanhasta, aina Urho Kekkosen ajoilta periytyvästä Nato-kielteisyydestään. Sen jälkeen sen olisi nieltävä täysin uusi turvallisuuspoliittinen oppirakennelma. Prosessi vie aikaa.
Suomen demokratia kestää kyllä tällaisen päätöksentekojärjestyksen normaalioloissa rauhan aikana. On myös hyvin todennäköistä, että kansa seuraa johtajiaan, jos he arvioivat Nato-jäsenyyden välttämättömäksi Suomen etujen kannalta.
Mutta entäpä, jos tuleekin tarve liittyä Natoon rivakasti?Miten suu sitten pannaan? Kansanäänestyspuheisiin liittyy iso sudenkuoppa. Pystyykö Suomi toimimaan riittävän nopeasti, jos tulee tarve tehdä pikainen liittymispäätös ja on järjestettävä kansanäänestys?