Euroopan unionin perustuslakia laativa hallitusten välinen konferenssi (hvk) aloittaa työnsä ensi lauantaina, päivää ennen keskustan ylimääräistä puoluekokousta. Hvk:n on määrä muovata EU:n tulevaisuuskonventin esityksen pohjalta unionille uusi perustuslaillinen sopimus, kiireisimmän mahdollisen aikataulun mukaan jo tänä vuonna.
EU:n uusi perustuslakiuudistus on erittäin iso asia, ja muutamat maat ovat jo päättäneet alistaa sen kansanäänestykseen. Samansuuntaiset ajatukset ovat voimistuneet myös Suomessa. Moni nimekäs poliitikko on ottanut enemmän tai vähemmän avoimesti kantaa kansanäänestyksen puolesta, ja jokunen muu, kuten esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Liisa Jaakonsaari, on ilmoittanut pohtivansa sitä myönteisessä, ellei peräti puoli-innostuneessa hengessä.
EU:n parlamentti ei pystynyt laatimaan asiasta yleistä suositusta jäsenmaille, kuten alun perin oli tarkoitus tehdä, joten kansanäänestys on puhtaasti kansallisessa päätäntävallassa. Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunta ei halunnut lyödä vielä menneellä viikolla lukkoon omaa kantaansa kansanäänestykseen. Se jäi odottamaan hvk:n perustuslakiesitystä.
Vasta kun se on nähty, valiokunta arvioi, muuttaako esitys Euroopan unionia niin perusteellisesti, että perustuslaki olisi vietävä neuvoa-antavaan kansanäänestykseen myös Suomessa.
Muodostuupa lopputulos millaiseksi tahansa, jo valmistelun perusteella on nähtävissä, että kyseessä on erittäin iso muutos, joka ulottuu kansallisvaltioiden luihin ja ytimiin asti. Neuvoa-antavalle kansanäänestykselle olisi helppo löytää kestävät perusteet viittaamalla muutoksen merkittävyyteen, kuten eräät maat ovat jo tehneetkin näkemättä hvk:n työn tulosta.
Suomessa on ollut ainakin toistaiseksi niskan päällä kanta, ettei kansanäänestystä tarvita. Tämän ajattelutavan mukaan uusi perustuslaki muuttaa unionia paljon, mutta muutos ei muodostu kuitenkaan niin suureksi, että se pitäisi alistaa kansan hyväksyttäväksi.
Näkemystä puoltaa myös Suomen pitkä linja: maassa on järjestetty kansanäänestyksiä erittäin harvoin. Edellinen neuvoa antava kansanäänestys toteutettiin 1994. Esko Ahon hallitus haki ja sai silloin kansan enemmistön tuen Suomen liittämiseksi EU:n jäseneksi. Suomi meni muutama vuosi myöhemmin mukaan euromaiden yhteiseen valuuttakurssijärjestelmään ERM:ään, mutta ilman kansanäänestystä. Ruotsi valitsi toisin. Ruotsalaiset päättivät parisen viikkoa sitten pitää kruununsa ja pysyä yhä euroalueen ulkopuolella.
Kun eri maissa päädytään samojen asioiden painoarvosta täysin vastakkaisiin tulkintoihin kansanäänestyksen tarpeellisuudesta, on selvää, ettei asiassa voi olla mitään absoluuttista totuutta. On vain eri näkökulmia korostavia tulkintoja.
Suomessa pidetään yllä keskustelua kansanäänestyksestä myös taktisista syistä. Muille EU-maille halutaan kertoa, ettei Suomi ole pelkkä suupala hvk:ssa. Jos Suomea yritetään viedä kuin pässiä narusta, sen neuvottelijat voivat vetäistä takataskustaan kansanäänestyskortin ja sanoa, että he alistavat perustuslakiesityksen kansan arvioitavaksi ja että kansa voi kääntää sille selkänsä.
Kuinka uskottavalta tällainen taktiikka kuulostaa? Argumentti ei ole kovin kestävä, koska muutamat maat järjestävät joka tapauksessa kansanäänestyksen uudesta perustuslaista. Jos Suomikin menee samaan porukkaan mukaan, vain vaikeuksien mahdollinen määrä kasvaa, mutta itse asia ei muutu miksikään. EU saa uuden perustuslain.
Jos Suomessa haluttaisiin toimia kansanvaltaisesti, EU:n uusi perussopimus vietäisiin muitta mutkitta äänestäjien arvioitavaksi. Hyvä peruste löytyisi siitä, että kun Suomi liittyi unioniin 1995, ratkaisu alistettiin merkittävyytensä takia kansanäänestykseen. Loogisuuden nimissä olisi perusteltua pyytää kansalta jälleen tukea, kun sen 1994 hyväksymä EU muuttuu monelta olennaisilta osiltaan.
Mutta tapahtuuko niin ja onko se sittenkään järkevää? Suomessa ei ole kansanäänestysperinnettä eikä ehkä suurta luottamusta siihen, että kansanäänestyksessä voidaan ratkaista niin vaikea asia kuin mitä EU:n uusi, pitkä ja paikoin hyvin vaikeatajuinen perussopimus on. On
ehkä helpompi päätyä siihen, ettei EU:n perussopimus muuta unionia riittävästi kansanäänestyksen näkökulmasta.
Punninnassa painavat myös käytännön laskelmoinnit, myönnettiin sitä tai ei. Ja siinä onkin koko asian pihvi. Jo nyt on ilmeistä, ettei Suomi voi voittaa riittävästi hvk:ssa. Konventin aikana jo nähtiin, mikä on pienten maiden paikka uudistuksia jauhavassa suuressa EU-myllyssä. Suomi jätettiin kylmästi jalkoihin. Se ei saanut haluamaansa edustusta konventin johtoon eikä Teija Tiilikaiselle myönnetty edes puheenvuoroa loppukeskustelussa.
Suomi yrittää muuttaa Valery Giscard d´Estaingin johdolla laadittua konventin esitystä eräiden muiden maiden kanssa, mutta ennuste ei ole hyvä. Paras saavutus olisi oma komissaari myös 1.11. 2009 jälkeen. Ellei sitä tule - tai vaikka sekin tulisi -, suomalaisille voi jäädä hvk:ssa luu käteen ja paha maku suuhun.
Tappiotunnelmissa päättyvä hvk nostaisi todennäköisesti EU-vastaisen mielialan Suomessa pintaan. Jos kansanäänestys käydään noista asetelmista, on suuri vaara, että äänestäjien enemmistö kääntää selkänsä EU:n uudelle perussopimukselle. Valtiollinen johto saisi tehdä hartiavoimin töitä vakuuttaakseen suomalaiset siitä, että uusi perustuslaki kannattaa hyväksyä kaikesta huolimatta.
Puheet kansanäänestyksestä ovat näissä oloissa kuin leikkiä tulella. Mitä enemmän referendumista puhutaan, sitä todennäköisemmin se on järjestettävä.