Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Jos joku olisi parisen vuotta sitten sanonut, että suuryritysten kansallistamisesta tulee piakkoin talouden megatrendi, ennustusta olisi pilkattu. Enää ei naurata, ei edes niitä, joiden poliittisiin mieltymyksiin valtiollinen omistus sopii.
Hymyn hyytymisen syy on selvä. Maailmantalous on innovatiivisten pankkiirien ja finanssihuijareiden luovan yritteliäisyyden jäljiltä siinä määrin sekaisin, ettei vahingonilo maistu, vaikka aiheista on ylitarjontaa.
Surkeuden keskellä voi silti huvitella lievää suuremmalla historian ironialla, kun yksityiskapitalismin nimeen vannoneet hallitukset joutuvat ottamaan jo siemenperunansakin hukanneita pankkeja haltuunsa ja harkitsemaan vakavasti suurteollisuuden kansallistamista. Ironiaa voi nähdä myös radikaalissa valtasuhteiden muutoksessa, joka on siirtämässä kansainvälisen finanssikapitalismin komentokeskusta New Yorkin Wall Streetilta Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitean kabinetteihin.
Suomessa kansallistamista on käytetty harvoin tappiollisten yksityisyritysten pelastamiseen. Silloinkin kun niin on tehty, pelastus on jäänyt toiveeksi.
Säästöpankkiryhmän romahdus 1990-luvulla valtion syliin johti tunnetusti ryhmän pilkkomiseen. Villayhtymälle, jonka Yhdyspankki siirsi 1970-luvun taitteessa onnistuneesti valtiolle, kävi myös kehnosti. Yritys ei pärjännyt valtiollisena Hyvilla Oy:nä pitkään. Aikanaan mahtava villateollisuus oli tullut kerta kaikkiaan tiensä päähän. Ulkomaankaupan vapauttamisella, joka kaatoi suojatullit, ja nälkäpalkkojen nostolla, joka kasvatti työvoimakustannuksia, oli hintansa.
Kokonaan toisenlaisissa tunnelmissa elettiin silloin, kun Suomen valtio osti 1918 metsäjätti Gutzeitin osake-enemmistön. Valtio ei tullut pelastamaan horjuvaa yksityisyritystä eikä vahvistamaan pahoin vuotavaa talousjärjestelmää niin kuin nykyään. Sen sijaan maan hallitus toteutti puhdaspiirteisen kansallistamisen sanan syvimmässä merkityksessä. Norjalaisten perustama ja kauan hallitsema pörssiyhtiö haluttiin kansallistaa niin, ettei se vahingossakaan joutuisi ulkomaisten tahojen käsiin.
Kansallinen omistus ja määräysvalta oli Gutzeitin yhteydessä olennaisempaa kuin valtiollinen omistus. Valtion korottaminen yhtiökapitalistiksi oli siis vain välttämätön keino, eikä päämäärä.
Keinoakaan ei käytetty pakkotoimena, kuten luonteeltaan sosialistissa kansallistamissa on ollut tapana. Paasikiven porvarillinen liikemiessenaatti osti Gutzeitin norjalaisilta, jotka halusivat myydä, ja hinnalla, joka oli monen talousviisaan mielestä luvattoman korkea. Esimerkiksi Risto Ryti arvosteli Paasikiven hallitusta kevytmielisestä heittäytymisestä "tyypillisiin nousukauden spekulatsiooneihin, nim. osake-enemmistöjen hankkimiseen korkeista hinnoista erinäisissä suurissa teollisuusyhtiöissä", vieläpä tilanteessa, jossa valtiolla itsellään ei ollut rahoja edes juokseviin menoihin muutoin kuin "seteleitä painattamalla".
Gutzeitia tyypillisempi suomalaisen valtionyhtiön syntytarina on pohjoiseen 1919 perustetulla Veitsiluodolla. Veitsiluodon henkinen perustajahahmo oli metsätieteen professori, Metsähallituksen pääjohtaja A. K. Cajander, joka muistetaan ehkä paremmin 1930-luvun lopun pääministerinä ja pienen liberaalipuolueen vaikuttajana. Ehkä tärkein rooli Cajanderilla oli kuitenkin itsenäisen Suomen modernin metsäpolitiikan ja valtiollisen metsätalouden pääarkkitehtina.
Valtiolliseen metsätalouteen sisältyi suuria lupauksia, omistihan kruunu vanhastaan yli 40 prosenttia kasvullisesta metsämaasta. Tämä omaisuus oli Cajanderin mielestä saatava tuottamaan hyötyä valtiolle ja kansantaloudelle, eikä se onnistuisi ilman vahvaa valtiollista metsäteollisuutta.
Yksityiset metsäfirmat eivät tähän tehtävään riittäneet, etenkään Pohjois-Suomessa, jossa valtiolla oli laajimmat metsänsä. Eivätkä ne siihen ensisijaisesti pyrkineetkään. Kuten Cajander totesi, yksityisfirmat olivat "nyttemmin lujasti renkautuneet" ja "epäilemättä tulevat hyväksi käyttämään valtion sekä finanssisista että metsänhoidollisista syistä" välttämättömiä hakkuita "polkeakseen hinnat mahdollisimman alhaisiksi ja siten valtion kustannuksella hyötyäkseen".
Tämän vuoksi Cajanderin tavoitteena oli "valtion oma puunjalostusteollisuus", joka olisi riittävän laaja luodakseen menekkiä raakapuulle ja riittävän voimakas muodostaakseen valtio-omistajan etuja varjelevan, kilpailua lisäävän voiman yksityisiä metsäyhtiöitä vastaan. Tämä oli "loogillinen välttämättömyys", sillä metsätalous ja puunjalostusteollisuus kuuluvat olennaisesti yhteen, melkein kuin karjatalous ja meijeriliike. Siispä Cajader päätteli, että "laajojen metsäalueiden omistaminen, ilman että niillä harjoitettaisiin tuottavaa metsätaloutta, ei saata olla oikeutettua", eikä tuottava metsätalous ilman omaa teollisuutta voi menestyä.
Tästä näkökulmasta Gutzeitin osto valtiolle oli alku, josta kiirehdittiin eteenpäin, kun eduskunta hyväksyi Veitsiluodon sahan perustamisen Kemijoen suulle. Veitsiluoto olikin ennen muuta suuren metsänomistajan teollisuusprojekti. Sen uskottiin vahvistavan valtio-omistajan ja myös yksityismetsänomistajien asemaa suhteessa markkinavoimaltaan vahvaan yksityisteollisuuteen, sillä kuten päätöksen perusteluissa todettiin, jo "suuren valtionsahan pelkkä olemassaolo riittäisi trustiutumishankkeiden estämiseksi."