Viron kansalliskirjailija Jaan Kross kuoli eilen Tallinnassa 87-vuotiaana. Häntä kaipaa koko Viron kansa, sillä Kross oli virolaisille suunnilleen samaa kuin Väinö Linna suomalaisille: historian mieleen palauttaja ja lukuelämysten tarjoaja.
Monet Krossin teoksista herättivät myös kansainvälistä huomiota, minkä takia virolaisten kirjallisuudenystävien mielessä eli toivo, että Kross saisi kirjallisuuden Nobelin palkinnon. Sitä hänelle ei kuitenkaan myönnetty, vaikka hän oli ehdolla useammankin kerran.
Muita palkintoja Krossille kyllä kertyi, esimerkiksi ensimmäinen kansainvälinen Eeva Joenpelto -palkinto 1988. Viime vuonna hän sai Viron valtion kulttuuripalkinnon elämäntyöstään.
Kross oli tuottelias kirjailija muuallakin kuin romaanien saralla: hän kirjoitti runoja, novelleja, näytelmiä ja esseitä.
Krossin tekstejä on käännetty paljon, ja hän lienee myös eniten suomennettu virolainen kirjailija.
Viimeisimpien suomennosten joukossa ilmestyi vuonna 2003 Uppiniskaisuuden kronikka, joka on 1200-sivuinen kuvaus elämästä 1500-luvun Virossa sekä papista Balthasar Russowista, Liivinmaan kronikan kokoajasta. Sen ovat suomentaneet Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen.
Heidän lisäkseen ovat Krossia kääntäneet suomeksi ainakin Juhani Salokannel, Kalervo Mettala ja Eva Lille, mutta ilmeisesti vielä moni muukin.
Uppiniskaisuuden kronikkaa (viroksi Kolme katku vahel eli kolmen ruton välillä) pidetään Krossin pääteoksena. Se on Krossin ensimmäinen romaani ja ilmestyi alun perin kolmena niteenä vuosien 1970-1980 välillä, mikä tarkoittaa, että romaanien kirjoittamisen Kross aloitti vasta 50-vuotiaana.
Sitä ennen oli lakimieskoulutuksen saanut kirjailija kyllä jo julkaissut runoja. Ensimmäinen kokoelma ilmestyi vuonna 1958.
Historiallisia aiheita
Jaan Kross kirjoitti ennen kaikkea historiallisista aiheista, joiden käsittelyssä hän oli etevä lähtiessään historian henkilöiden tunteista ja käsityksistä.
Vain yksi romaani, Tahtamaa, kuvaa Viron nykypäivää itsenäisyyden palauttamisen jälkeen. Se on tarina rahanahneudesta, maakeinottelusta ja lahjonnasta, joka oli 1990-luvulla Viron arkipäivää eikä ole kokonaan kadonnut vieläkään.
Krossin historiallinen kiikari oli varsin pitkä, keskiajalta lähihistoriaan ja kaikkeen siltä väliltä. Uppiniskaisuuden kronikan lisäksi laajaa kansainvälistä huomiota on herättänyt romaani Keisarin hullu, kertomus 1800-luvun Venäjältä. Sen on suomentanut Juhani Salokannel.
Enimmäkseen Krossin historiallisten romaanien aiheina ovat olleet todellisesti eläneet ihmiset, kuten vaikkapa fyysikko ja keksijä Bernhard Schmidt, jonka elämästä Naissaarella kertovan Vastatuulen laivan on suomentanut Eva Lille.
Vasta tullessaan lähihistoriaan ja omaan aikaansa Kross alkoi hieman kaunistella esimerkiksi nimissä. Romaani Wikmanin pojat kertoo tietenkin Jakob Westholmin yksityiskoulusta, jota Kross itsekin kävi.
Paitsi kirjailija ja ru noilija oli Kross tuottelias kääntäjä, joka vironsi teoksia monista kielistä, myös suomesta.
Suruaan Krossin kuoleman johdosta ovat ennättäneet esittää jo monet julkisuuden tahot. Viron kirjailijaliiton puheenjohtaja Karl-Martin Sinijärv sanoo, ettei Krossin vaikutus ollut pelkästään kirjallinen, vaan hän oli suuri ihminen, jonka näkemyksiä kuunneltiin ja kunnioitettiin.
Tarto ja Krasnojarsk
Jaan Kross oli syntynyt Tallinnassa 1920.
Hän kävi oppikoulun tallinnalaisessa Westholmin yksityislyseossa ja siirtyi sitten opiskelemaan Tarton yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, jonka hän lopetti 1944.
Sen jälkeen Kross oli kaksi vuotta samassa tiedekunnassa opettajana.
Vuonna 1946 Kross tuomittiin pakkotyöhön Komin neuvostasavallassa sijainneelle leirille ja sieltä hänet karkotettiin Krasnojarskin piirikuntaan. Hän pääsi palaamaan Viroon 1954 ja sai rehabilitoinnin eli "kunnian palautuksen" 1960.
Jaan Kross toimi Viron kirjailijaliiton sihteerinä vuosina 1976-81 ja sittemmin sen varapuheenjohtajana.
Kross oli Tarton yliopiston kunniatohtori. Hänen puolisonsa on runoilija ja lastenkirjailija Ellen Niit (s. 1928).