Vuosia sitten Kjell Westö näki skandinaavista valokuvataidetta esittelevässä kirjassa mustavalkoisen valokuvan, jossa silinterihattuinen mies seisoo käsi kädessä pienen pojan kanssa puistotiellä. Kuva kiehtoi kirjailijaa niin, että hänen oli keksittävä sen henkilöille tarina. Siinä olivat Jali ja Eccu Widing, Missä kuljimme kerran -romaanin isä ja poika.
Jali Widing on valokuvausta harrastava varakas porvari, joka opastaa poikansa harrastuksensa saloihin ja pettää sairaalloista vaimoaan Svenska Teaternin näyttelijättärien kanssa.
Eccu on yksi romaanin nuorista päähenkilöistä. Hän kuuluu ruotsinkielisiin Teknillisen korkeakoulun opiskelijoihin, jotka vuonna 1918 pakenevat punaisten miehittämästä Helsingistä liittyäkseen valkoisten joukkoihin. Punaiset ovat vielä niskan päällä ja ottavat heidät vangeiksi. Vaikka miehiä kohdellaan hyvin, on koston siemen kylvetty nöyryytyksen takia. Seuraa tekoja, jotka kulkevat mukana loppuelämän. Tuohon tapahtumaan kiteytyy tavallaan lähes 600-sivuisen romaanin ydin.
Westö on aiemmissakin romaaneissaan kuvannut Helsingin ja sen ruotsinkielisten piirien vaiheita eri aikakausina, mutta Missä kuljimme kerran menee vielä kauemmas historiaan. Nyt kirjailija on paneutunut viime vuosisadan vaihteesta kansalaissotaan ja sen jälkeiseen aikaan aina talvisodan kynnykselle.
Suomenruotsalaisissakin punaisia
Lukuun ottamatta pientä yläluokkaa, suomenruotsalainen näkökulma kansalliseen traumaan poikkeaa hyvin vähän suomalaisesta. Kaikki ruotsinkieliset eivät kuuluneet valkoisiin, joukossa oli myös kommunisteja ja köyhää, hellahuoneissa asuvaa työväkeä.
-- Svenska talande bättre folk on pelkkä myytti, jota pieni osa ruotsinkielisistä edustaa. Sitä yritin tuoda esiin jo Leijat Helsingin yllä -romaanissa, Westö huomauttaa.
-- Esimerkiksi Helsingin Kalliossa asui näkyvä ruotsinkielinen työväestö, mutta varsinkin sotien jälkeen he sulautuivat suomenkielisiin kuten romaanin Allu ja Mandi. Siitä me suomenruotsalaiset saamme syyttää myös itseämme. Emme pitäneet heistä huolta.
Allu Kajander, kaasulyhdynsytyttäjä Enok Kajanderin poika on yksi romaanin keskeisistä henkilöistä. Vallilan Woiman jalkapallotähti ja merimies, joka romaanissa tuo saksipotkun Suomeen.
-- Allu halusi esimerkiksi että hänen poikansa nimeksi tulee Tuomas eikä Tomas, koska Allun mielestä ruotsi ei enää ollut Helsingissä kansankieli eikä siitä ikinä enää sellaista tulisikaan.
Alun perin Allun ja Ecun piti olla romaanin päähenkilöt, ovathan he toistensa peilikuvat. Mutta lopulta joidenkin sivuhenkilöiden tarinat kasvoivat yhtä suuriksi. Heihin kuuluvat emansipoituneen naisen perikuva, yläluokkainen Lucie Lilliehjelm, hänen veljensä Cedi Lilliehjelm sekä Westön alter egoksi helposti kuviteltavissa oleva idealistinen opettaja ja toimittaja Ivar Grandell.
Samppanjanhuuruja ja jazzia
Uutta näkökulmaa aikakauteen tuo myös yläluokkaisen dekadenssin kuvaus, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka vertasi arviossaan F. Scott Fitzgeraldin teosten rikkaisiin, kauniisiin ja kadotettuihin.
Että Suomessakin: joutilasta samppanjanhuuruista elämää, ylettömiä viikonloppujuhlia kartanoissa, Pariisissa vietettyjä kuukausia, rikkaiden rouvien salaiset alastonkuvaukset ateljeessa, mustia jazzmuusikoita rakastajina..?
-- Toki vain pieni osa yläluokasta eli noin dekadentisti ja sitäkin kuvaan kärjistetysti. Esimerkiksi alastonkuvauksiin Helsinki oli todennäköisesti ihan liian pieni kaupunki.
Westö muistuttaa, että vaikka mielikuvissamme 1920-luku oli yhtä uuden etsimistä ja bailaamista, ajanjaksoon sisältyi myös paljon jännitteitä ja neuroottisuutta. Maailmansodan arvet olivat yhä kipeitä ja Suomessa kansalaissodan haavat täysin auki.
-- Pohjimmainen ajatukseni oli kuvata sitä, miten vaikeaa Suomen ensimmäisen tasavallan aika itsenäistymisestä talvisodan alkuun oli kaikille. "Iloisen" 1920-luvun taustalla oli hirveä määrä epätoivoa, surua, vihaa ja molemminpuolista epäluuloa. Vuoden 1918 tapahtumat olivat tuoreessa muistissa. Moni oli nähnyt ja tehnytkin kaikenlaista. Se jäyti kaikkia, vaikka teot eivät olisi olleet yhtä julmia ja laittomia kuin mitä minä kirjassani kuvaan -- ja vaikka ne tekohetkellä olisivat tuntuneet oikeutetuiltakin.
Westön mielestä nykysukupolven tehtävä on päästä tunteista yli ja kertoa tapahtumista kirkkain silmin. -- Romaanin kirjoittaminen ja sitä varten tehdyt tutkimukset syvensivät ja laajensivat näkökulmaani tästä maasta ja Helsingistä. Ennen työtä minullakin oli olevinaan selkeä mielipide historian tapahtumista, mutta lopuksi tunsin vain surua siitä, millainen ihminen voi toista kohtaan olla.
Kjell Westö kertoo romaanistaan Missä kuljimme kerran (Otava) Helsingin kirjamessuilla 27. ja 28.10.