Suomen hallitus on päättänyt puolittaa sosiaali- ja terveysjärjestöjen saamat toiminta-avustukset parin vuoden takaisesta. Nyt kiistellään siitä, mihin leikkaukset tulisi kohdentua. Mielestäni pitäisi miettiä, miksi järjestöt ovat olemassa.
Kansalaisjärjestöt ovat olennainen osa demokraattista yhteiskuntaa. Niiden keskeisiä arvoja ovat vapaaehtoisuus, solidaarisuus ja osallistuminen. Järjestöjä pidetään tärkeinä demokratian ylläpitäjinä ja toimintojen kehittäjinä.
Järjestö määrittää itse perustehtävänsä. Sote-järjestöt tuovat esiin tarpeita ja näkökulmia, jotka eivät tule esille kaupallisten tai poliittisten intressien kautta. Esimerkiksi vammaisjärjestö jäsentää vammaisten, päihdejärjestö päihteidenkäyttäjien ja työttömien järjestö työttömien olemassaoloa.
Järjestötoiminnan sisäänrakennettu tavoite on toimiminen heikkojen ja suojattomien ryhmien asianajajina yhteiskunnassa. Julkinen sektori keskittyy helposti niin sanotun normaaliväestön asioihin ja kaupallinen sektori tuottaa palveluita hyväosaisille, maksukykyisille ihmisille.
Järjestöt ovat yhteiskunnan mikro- ja makrotason yhdistävä tekijä ja antavat huono-osaisille ja väliinputoaville äänen. Ne auttavat julkista sektoria (ja poliitikkoja) ymmärtämään kansalaisten tarpeita ja näkökulmaa.
Järjestöjen yksi tärkeä tehtävä on vahvistaa kansalaisten omaa toimijuutta. Hyvässä yhdistystyössä ihminen löytää omat voimavaransa ja vahvuutensa, joita voi sitten käyttää oman elämäntilanteensa kohentamiseksi; esimerkiksi osatyökykyisestä täsmätyökykyiseksi. Tai tuetusta vertaisauttajaksi. Objektista subjektiksi.
Koska yhdistykset ovat kyynärpäät savessa tekemässä ruohotason työtä ihmisten parissa, on ollut järkevää keskittää niiden tuottama kokemus ja tieto niin sanotun keskusjärjestöjen keräämäksi, muokattavaksi ja edelleen vietäväksi julkiselle sektorille ja poliittisille päättäjille.
Tässä suhteet päättäjiin on noussut tärkeäksi (niin sanottu lobbaus, jolla tarkoitetaan päättäjille tiedon ja näkökulmien tuottamista).
Nyt esitetään, että rahoitus leikataan keskusjärjestöjen perustehtävältä eli tiedon koostamiselta ja vaikuttamistyöltä. Samaan aikaan puolitetaan ministeriön tutkimusapurahat sosiaalityön tutkimukselle.
Halutaanko katkaista mahdollisuus tuottaa tietoa huono-osaisuudesta? Ja parhaista tavoista torjua sitä?
Sen lisäksi on tunnistettu, että leikkaukset puuttuvat myös ruohonjuuritason kohtaavaan työhön. Millä viisaudella ja arvoilla päätetään keneltä apu viedään pois?
Voi olla, että tässä leikkausinnossa tietyt keräävät irtopisteitä poliittiseen suosioonsa, mutta entä sitten, kun realisoituu se, mitä sote-järjestöjen leikkaukset todella merkitsevät?
Arja Sutela
nuorisoasiainneuvos, eläkeläinen, Oulu