Susista on sukeutunut Kainuussa ehtymätön puheenaihe. Baariparlamenteissa ja torikööreissä pannaan petopolitiikkaa ojennukseen, joku omien kokemustensa, joku tunteiden tuella. Selvää on vain se, ettei susisopan kirkastamiseen ole olemassa yhtä ja kaikille kelpaavaa reseptiä.
Jollekin ajatus huurteisessa kainuulaisessa metsässä kirmaavasta susilaumasta herättää tunteita turmeltumattoman luonnon upeasta monimuotoisuudesta. Toiselle tieto kotikulmilla liikkuvasta yksinäisestäkin hukasta nostaa pintaan pelon, huolen kotieläinten ja lasten puolesta.
On helppo yhtyä näkemykseen, jonka mukaan susi kuuluu Suomen luontoon. Mutta ei susipelkoakaan voi väheksyä. Jos hukka pyörii pihapiirissä tai vie mennessään hyvän hirvikoiran, eivät vakuuttelut suden vaarattomuudesta ihmiselle vakuuta. Tuskin moni suden ehdotonta suojelua vaativakaan laskisi lastaan pimeälle korpitielle ilman huolen häivää, jos tietäisi suden liikkuvan seudulla.
Suomi on ollut Euroopan unionin jäsen kymmenen vuotta, ja koko ajan komissio on kanteluiden seurauksena kiinnittänyt jatkuvaa huomiota suurpetopolitiikkaamme. Moni kokee, että Keski-Euroopan oloihin laaditut luontodirektiivit eivät anna mitään arvoa Suomen metsästysperinteille. Direktiiveistä ei kuitenkaan voida tinkiä.
Ylintä hallinnollista vastuuta suurpetoasiassa kantavaa maa- ja metsätalousministeriötä ei käy kadehtiminen. Sen tietyille virkamiehille tulee lunta tupaan etu- ja takaovesta. Petolinjauksiin eivät ole tyytyväisiä sen kummemmin suojelun vaatijat kuin susikannan tuntuvaa harventamista vaativat.
Kainuusta ja muiltakin tiheän susikannan alueilta kuuluu kommentteja, joiden mukaan luotto petotutkimuksessa päävastuuta kantavaan Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokseen on vakavasti horjunut. Kuhmolaismetsästäjä arveli hiljattain RKTL:n tutkijoiden olevan kettutyttöjä, jotka polttavat kyynelehtien kynttilöitä laillisesti kaadettujen susien muistolle.
Väite RKTL:n ammattitaidottomuudesta tai tietojen salailusta tuntuu kohtuuttomalta, kun tiedetään, että susikantojenkin arvioinnin perustan luovat 1 500 koulutettua, vapaaehtoista suurpetoyhdysmiestä. Suuri osa heistä on kokeneita eränkävijöitä ja metsästäjiä. Susia seurataan myös radio- ja satelliittiseurannalla.
Olipa susia sitten 200, 400 tai jotain siltä väliltä, susikanta ei ole Suomessa uhanalainen. Täydennystäkin tulee helposti Venäjän laajoilta korpimailta. EU:n luontodirektiivissä susi on kuitenkin tiukasti suojeltava laji.
Tuoreessa susihoitosuunnitelmassa on luvattu kuulla kansan ääntä. Kenen ääni kuuluu, kun totuuksia on monta ja näkemykset kaukana toisistaan? Vaikealta tuntuu myös tavoite direktiivin vaatiman suurpetojen suotuisan suojelun tason säilyttämisestä. Suotuisa taso kun voi olla määriksi muutettuna ihan mitä vain, vastaajasta riippuen.
Vaikeasti tulkittavia määritelmiä riittää muitakin. Kuka päättää, mitä tarkasti ottaen tarkoittaa tavoite, ettei suurpedoista saa aiheutua millekään alueelle, väestöryhmälle tai elinkeinolle kohtuutonta rasitusta? Ainakin poromiehiltä kysyttäessä kohtuuton rasitus on jatkuvaa.
Suomi on nyt susineen EY:n tuomioistuimessa. Olemme kiistäneet rikkovamme luontodirektiiviä, mutta tammikuussa annettava kantajan vastaus tyrmännee näkemyksen. Arvailuja tulevasta antaa äsken saatu päätös, jolla EY-käräjät tuomitsi saaristossa tapahtuvan lintujen kevätmetsästyksen. Paikallisille oloille ja perinteille ei juuri ymmärrystä riittänyt.