Suomessa mekkaloi uusi mahtimies. Voimiltaan ylivertainen muihin verrattuna. Kalju päältään, rautainen sisältään.
Entinen Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen tekee väkevän paluun kansansa pariin tänä vuonna.
Kekkonen ei saavu poliitikkona tai maanisänä. Hän saapuu kuvataiteena, poplauluna, oopperana ja teatterielokuvana.
Tänään Oulun yliopistossa kunniatohtoriksi vihittävä Rosa Liksom on avannut Presidentti-näyttelynsä Tamminiemessä Helsingissä.
Liksom on maalannut pelkkää Urhoa. Kuvissa Kekkonen hiihtää, kalastaa ja käy valtiovierailuilla. Taitaapa häneltä luonnistua rock and rollkin.
Muusikko J. Karjalainen loihtii uudella levyllään kuuluville tuokion 1970-luvun umpilämpimistä kekkoskesistä.
Ole nuori -laulun kertosäkeessä Karjalainen toistaa ajankohdan kahta tunnetuinta sanaa luottamusta ja puolueettomuutta. Niihin laulun nuori on valmis tarttumaan kun sen aika on.
Kempeleen tenori Jyrki Anttila on menettänyt hiuksensa. Anttilasta muovautuu valtakunnan päämies Ilmajoen musiikkijuhlille. Hän on laulava Kekkonen.
Etelä-Pohjanmaalla saa kesäkuussa ensi-iltansa komeasti nimetty ulkoilmaspektaakkeli Kekkonen – ooppera suurmiehestä.
Teos kertoo sanoin ja sävelin, miten Kekkonen voittaa lopulta kaikki vastustajansa ja päätyy mahtavimmaksi. Suuri orkesteri pauhaa jylisten päälle.
Eikä tässä vielä kaikki. Elokuussa saapuu ensi-iltaan Marja Pyykön ohjaama pitkä elokuva Kekkonen hän tulee.
Ennakkotietojen perusteella Pyykön elokuva lähestyy kohdettaan tavallisen ihmisen näkökulmasta.
Lappilaiseen kyläpahaseen lennähtää sähke, jonka mukaan Kekkonen aikoo pysähtyä Allin Baarissa.
Presidentti on matkalla kauemmas saloille perässähiihtäjineen.
Tulee tulipalokiire. Baari pitää siivota. Kylää työllistävä lihanjalostamo on saatava toimittamaan kerrankin pilaantumatonta ruokaa, ja baarin emännän täytyy pikalaihduttaa.
Vuosina 1900–1986 eläneestä ukosta revitään paljon irti. Kekkosen paluu tarjoilee 2010-luvun Suomelle nostalgiaa, suurmiessaagaa ja tilannehuumoria.
Miksi Kekkonen on niin ajankohtainen juuri nyt?
Koska sielumme huutaa pelastusta. Tarinaa menneiltä menestysvuosilta.
Euroopan tyrskyissä ahavoitunut pieni Suomi on asettautunut oi niitä aikoja -mielialaan.
Kekkosen Suomi tuntuu talousluhistumisten oloissa turvalliselta ja vakaalta. Silloin oli ihanaa, ei tapahtunut mitään.
Taide toimii tehokkaana oppaana. Taidekuvaston ansiosta jopa Kekkosen aikaa elämättömät osaavat haikailla mennyttä.
Nuori sukupolvi kurkottaa ystävyyden, yhteistyön ja avunannon kättä menneeseen aikaan.
Taide-Kekkonen on voimakas ilmentymä ajalta, jolloin vuorineuvokset kantoivat sankarillisesti huolta isänmaastaan. He olivat valmiita ryyppäämään maksansa riekaleiksi saadakseen ulkomaankauppatilauksia.
Kekkosen johdolla päätökset tehtiin jymäkästi. Kukaan ei hihkunut fantastisuutta. Kekkosen ajan päättäjiin verrattuna nykyiset poliitikkomme vaikuttavat vinkuleluilta.
Tähän loppuun pitäisi järkevästi todeta, että vanhaa hyvää aikaa ei saa takaisin.
Vaikka menneisyys lohduttaa, täytyy vaikeita tosiasioita katsoa suoraan silmiin. Tässä ja nyt.
Vaan enpä kehtaa. Suljen surkeita uutisia suoltavat monikanavat. Palaan koululaissoittokuntamme harjoituksiin.
Räpellämme huulet turvoksissa fanfaaria. Se tuutataan Kekkoselle kun hän saapuu mustassa autossa vihkimään kunnan maitopulveritehtaan laajennuksen.
Ei tullut päällikkö, kunto petti.