Talvisota on yhä Suomea eniten kansakuntana muokkaava historiallinen kokemus. Sen muistelu on kunnianosoitus sodan kokeneelle sukupolvelle. Historiaa pitää ymmärtää, mutta sen myytteihin ei pidä ripustautua.
Moni asia muuttuu 70 vuodessa. Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 Suomessa oli talvi Kannakselta Petsamoon. Nyt samaan vuodenaikaan maasto on mustaa ja märkää Rajajoelta Raatteen tielle.
Eivät ole talvet entisiä, ja muuttunut on maailma muutenkin. Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton tapaisia vainoharhaisia diktatuureja ei Euroopassa enää ole, eikä pienten kansakuntien tarvitse pelätä koko olemassaolonsa puolesta.
Suomi puolusti talvella 1939-1940 demokratiaa ja vapautta tavalla, jolle maailmanhistoriasta ei monia vertailukohteita löydy. Vuosikymmenten saatossa talvisota on ottanut paikkansa kansakunnan syvimpänä myyttinä. Se oli puhdas puolustussota, eloonjäämiskamppailu ylivoimaista vihollista vastaan. Jatkosotakin on osa tuota sotavuosien syvää kokemusta, mutta se on mutkikkaampi tapaus.
Talvisota on muistelunsa ansainnut, ennen muuta kunnianosoituksena sodat kokeneelle sukupolvelle. Rajansa silti sillä, paljonko kansakunnan identiteettiä enää voidaan 70 vuoden takaa etsiä.
Ulkoapäin katsoen näyttää oudolta, kuinka Venäjä vuodesta toiseen viettää Voiton päivää paraateineen ja isänmaallisine juhlineen. Naapurimaan kansalliseen kokemukseen kuuluu hyvin syvänä tunne uhrina olosta ja voitosta kamppailussa Saksan hyökkäystä vastaan. Siinä tarina alkaa vuodesta 1941, ja siihen sopii kehnosti kuva Neuvostoliitosta hyökkääjänä jo vuonna 1939.
Nykyään Venäjällä tutkija- ja poliitikkopiireissä talvisodan totuus on kutakuinkin tunnustettu, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta peruskokemukset ovat ja pysyvät. Suomessa kuvaa sotavuosista määrittää ennen muuta talvisodan torjuntataistelu, Venäjällä Suomi on leimallisesti jatkosodan aikainen Saksan liittolainen.
Näillä tulkinnoilla ja kokemuksilla on vaikutusta yhä vielä, eikä vähiten Suomen länsieurooppalaisittain jo täysin poikkeukselliseen puolustusajatteluun. 70 vuotta sitten Suomi koki jääneensä yksin. Niinpä Suomi yhä ylläpitää kattavaa asevelvollisuutta ja valmistautuu puolustamaan koko maata vahvan reserviläisarmeijan turvin.
Tämä oloissa, joissa massiivinen maahanhyökkäys talvisodan tapaan on sotilaallisista uhkakuvista vähäisimpiä. Tulevaisuuden konflikti - jollaista ei toivottavasti ikinä tule - on nopealiikkeinen isku, jossa tärkeämpää on lamauttaa toimintoja kuin vallata maastoa.
Suomen maanpuolustushenki on korkealla, mutta se ei välttämättä yhdisty yleisen maanpuolustusajattelun joustavuuteen. Samaa voi sanoa Venäjästä, jossa kiivas Naton vastustus lähtee kylmän sodan ajattelusta, ei sotilasliiton nykypäivän todellisuudesta.
Kun sotahistoriaa nyt ja lähivuodet jälleen käydään läpi, on tarpeen hahmottaa, että sotilaallisesti kyse on jo todellakin historiasta. Toisen maailmansodan kaltaisia operaatioita ei enää millään sotatantereilla nähdä. Uuden sotilasteknologian ja yhteiskuntien muuttumisen myötä uhkakuvat ovat aivan toisenlaisia.
Talvisodan henki on Suomelle äärimmäisen arvokas yhdistävä kokemus. Yksi sen opetuksista on, että kansakunnan tulevaisuutta ei pidä ripustaa sen varaan, millainen maailma on ennen ollut. On löydettävä keinot selvitä niissä olosuhteissa, jotka kulloinkin ovat käsillä.