Sehän on selvä, että vanha iskelmämusiikki synnyttää liikutuksen tunteita, kun ihmiset alkavat kuunnella jotakin iänikuista laulua, joka nostaa esiin muistoja ammoin unohtuneista asioista. Siitä vaikkapa, millainen mekko oli päällä, minkä väristä limppaa juotiin, oliko helle tai kuunneltiinko mökillä vaaleansinisestä patteriradiosta lauantain toivottuja saunan jälkeen.
Mutta kirjankuvituskinko?
Jos ette usko, niin menkää ihmeessä testaamaan itsenne Helsinkiin Designmuseoon. Rakennus on se sama, joka näihin saakka on tunnettu Taideteollisuusmuseona. Mikään muu ei ole muuttunut kuin nimi.
Koko toisen kerroksen täyttää suomalaisen kirjankuvituksen 125-vuotisnäyttely, joka liittyy WSOY:n juhlavuoteen.
On ällistyttävää havaita, että jonkun kustantamon, vaikka sitten Suomen suurimmankin, historia kytkeytyy niin tiiviisti kansakunnan muistiin ja yhteisiin muistoihin kuin tämä näyttely.
Björn Landström muutti omistussuhteet
Näyttelyn kokoamista on selvästi helpottanut sellainen historiallinen tosiseikka, että 1960-luvulle saakka kuvitukset olivat kustantamon omaisuutta. Niinpä WSOY:n kokoelmissa onkin huomattava määrä merkittävää suomalaista alkuperäiskuvitusta. Tilanteen muutti Björn Landström (1917-2002), jonka jämerät, vahvat kuvat tunnistaa tästäkin näyttelystä helposti.
Landström oli paitsi merkittävä kuvittaja myös aktivisti. Hänen toimintansa tuloksena oikeudet siirtyivät kuvittajille ja he saivat alkuperäistyöt takaisin itselleen, paljastuu Maria Laukan tekstistä, joka on julkaistu näyttelyesitteessä.
Jotakin kuvittajien arjesta kertonee sekin, että Laukka mainitsee Anni Swanin kirjeen, jossa tämä kirjoittaa neiti Karman - siis Maija Karman (1914-1999) - käyneen hänen kotonaan näyttämässä ehdotuksiaan kirjan kansikuvaksi.
Neiti Wendelin ja herra Koivu eivät varmastikaan olleet neiti Karmaa paremmassa asemassa, epäilee Laukka laukoessaan Rudolf Koivusta (1890-1946) ja Martta Wendelinistä (1893-1986) ja jatkaa:
"Martta Wendelin asetti vanhoilla päivillään Tuusulan kirjastoon näytteille kustantajien hylkäämiä kansikuvavaihtoehtoja, joista saattoi todeta, että toimitus oli usein valinnut vaihtoehdoista taiteellisessa mielessä sovinnaisimman. WSOY:n arkiston kuvitusoriginaaleista löytyy kuvia merkinnällä: 'ei käytetty eikä maksettu'."
Jotakin kuvittajien arkeen liittyvää on näyttelyn nimen keksijöilläkin täytynyt olla mielessään. Onhan näyttely touhukkaalta ja hauskalta nimeltään Tavaton kiire. Deadline. 125 vuotta suomalaista kirjan kuvitusta.
Kuvitustaiteemme
pyhä kolminaisuus
Hämärrettyjen huoneiden vitriineistä loistaa valo, jossa avautuu meidän kaikkien yhteinen muistimme: jos et vaivu suloiseen nostalgiaan juuri tämän vitriinin kohdalla, niin varmaankin seuraavan tai viimeistään sitä seuraavan.
Vitriineissä esitellään suomalaista kirjankuvitusta sekä painettuna että alkuperäisteoksina niin pitkältä ajalta, ettei ainoankaan näyttelyssä kävijän oma muisti voi kauemmaksi kantaa.
Yleisö vaeltaa hiljentyneenä kohtaamassa omaa henkilökohtaista historiaansa, joka tässä hartaassa ja hiljaisessa vitriiniltä vitriinille etenevässä kulkueessa kumuloituu koko kansakunnan yhteiseksi muistiksi.
Kaikkein pyhin paikka on selvästikin keskikäytävän varrella sijaitseva korkea aula, jossa esiintyy suomalaisen kuvitustaiteen pyhä kolminaisuus. Tila on omistettu Rudolf Koivulle, Martta Wendelinille ja Tove Janssonille (1914-2001).
Kolmesta suuresta vain Jansson ennätti elinaikanaan kunnolla nauttia kuuluisuuden tuomista hyvistä puolista eli taloudellisista eduista. Wendelin ja etenkin Koivu jäivät paljon vähemmälle.
"Aa, aa, ankka,
takapuoli vankka..."
Ei tarvitse pitkääkään aikaa seisoa yhdessä yläkerran nurkkahuoneista, kun huomaa jokaisen huoneeseen astuvan riemastuvan samalla tavalla kuin itse riemastuit sisään tullessasi: koko peräseinä on täynnä Helga Sjöstedtin (1908-1979) Pikku-Marjan eläinkirjan alkuperäissivuja. Siellä on seinäkirjana koko ihanuus alusta loppuun, tämä vuonna 1947 ilmestynyt ja yhä edelleen saatavissa oleva Laura Latvalan kotiaapinen. Sen ties monettakokymmentä painosta myydään jopa Designmuseon alakerran kaupassakin.
Sinne voi mennä jatkamaan nostalgioitaan ja hokemaan aa, aa, ankkaa. Tai Bonzo pientä leikkihauvaa. Tai dillinvartta vaapperaa...
Näyttelyn perusteella vaikuttaa siltä, että jos jonkun kirjan, niin ainakin tämän kaikki suomalaiset osaavat ulkoa.
Nuoren Metsänheimon 60-vuotiaat kuvat
Pohjoissuomalaisten taiteilijoiden osuus on vähäinen tämänkertaisessa kuvituskatselmuksessa. Pohjoisten kirjailijoiden teoksiin ovat tarttuneet kuvitusmielessä lähinnä pääkaupunkiseudun ammattilaiset.
Nykypohjoissuomalaisista löytyy sentään yksi, jonka kuvitusoriginaaleja on esillä. Hän on Raimo Metsänheimo, jonka varhaiskypsä puuvärikuvitus Joel Lehtosen Tarulinnaan täyttää tänä vuonna 60 vuotta.
18-vuotias Metsänheimo kuvitti Lehtosen satukirjan sotavuonna 1943.
Tavaton kiire. Deadline. 125 vuotta suomalaista kirjan kuvitusta, Designmuseo, Helsinki, 11.1.2004 saakka.