Niin muuttuu maailma. Ennen nukuimme esimerkiksi ritsisänkyssä eli kämppien väliaikaisilla kerroksiin tehdyillä makuulavoilla. Päällemme nakkasimme rökkeliraanun tai rökelin eli riepukudonnaisen. Joku suosi allaan könttiä eli rievuista kudottua alusta. Sängynpeitteenä oli käytössä löystäkki.
Sänky oli kova. Usein kapeaan sänkyyn änkesi toinen nukkuja, tai vähintään unikaverina olivat torpan tuhannet kirput, luteet ja täit. Uni tuli silti makeasti.
Lattialla ja rukiinoljilla
Sitten suomalainen sai moottorisängyn, jenkkipatjan ja luksusvuoteen, mutta miljoona kärsii univajeesta. Miten tässä näin kävi?
- Maaseudun elämä ennen teollistumista oli työntäyteistä. Kun raskaat puuhat päättyivät, riitti unipaikaksi vaikkapa vain lattia tai penkki. Ei ollut uniongelmia, uskoo Suomalainen sänky - kansanomaisten vuodekalusteiden historia -kirjan tekijä Leena Sammallahti.
Toinen tekijä Marja-Liisa Lehto kertoo kirjanneensa kommentin, ettei missään saanut niin ihanaa unta kuin rukiinoljilla.
- Tuskin sekään kovin mukava vuodepaikka oli, Lehto toteaa.
Kuolinvuoteen virutus
Naiset ovat keränneet tuoreeseen teokseensa monipuolista sänkytietoa ympäri Suomea. Apua tutkimustyöhön ovat antaneet muun muassa maakuntamuseot.
Raumalta ja Porista kotoisin olevat tutkijat ovat hyödyntäneet kotimaakuntaansa Satakuntaa esimerkkitapauksia valitessaan. Kirjassa on paitsi kansatieteellistä perustietoa sängyistä huonekaluna myös kertomuksia ihmisen ja sängyn suhteesta.
- Vuode sisältyy terminä moniin ihmisen elämänvaiheisiin, kuten morsius-, lapsi-, sairas- tai kuolinvuode, Lehto korostaa.
Kun joku kuoli sängyssä, vaati sen uudelleen käyttöönotto toimia. Sänky oli vietävä ulos räystään alle, ja sitä piti antaa yhdeksän aamun kasteen viruttaa eli huuhdella. Näin kuollut ei tullut kiusaamaan seuraavaa nukkujaa. Puhdistusruljanssilta välttyi se käytännön ihminen, joka yksinkertaisesti nosti sairaan kuolemaan lattialle.