Mikähän suomalaisiin on oikein mennyt? Heidän poliitikkomieltymyksensä vaihtelevat nimittäin sellaisella vauhdilla, että hirvittää. Matti Vanhanen on siitä hyvä esimerkki. Vielä juhannuksen alla miestä ei tuntenut juuri kukaan keskustan ulkopuolella. Hän häkeltyi itsekin aidosti siitä vastuusta, joka hänen harteilleen sälytettiin yllättäen, kun Anneli Jäätteenmäki joutui eroamaan pääministerin paikalta. Vastuullinen poliitikko otti miehekkäästi kantaakseen vastuun.
Nyt Vanhanen on maan suosituimpia poliitikkoja, josta tehdään jo kovaa vauhtia presidenttiehdokasta ja presidentti Tarja Halosen haastajaa. Kaikki viime päivinä julkaistut ja pitkin syksyä tehdyt mielipidemittaukset todistavat samaa sanomaa: Vanhanen on tunkeutunut hämmästyttävällä nopeudella suomalaisten tietoisuuteen ja herättänyt heissä myönteisiä tuntemuksia.
Presidentinvaalit ovat jo runsaan kahden vuoden kuluttua. Vaikka Vanhaselle soviteltu tehtävä potentiaalisena presidenttiehdokkaana ei häntä varmaankaan miellytä, hänen on lopulta vaikea sanoa puheenjohtajana puolueelleen ei, jos hän keikkuu gallupien kärkisijoilla vielä 2005, jolloin keskusta valinnee oman presidenttiehdokkaansa.
Puheenjohtajan on yleensä uhrauduttava, jos muita kelvollisia ja sopivia ehdokkaita ei löydy. Ainakaan tällä hetkellä näköpiirissä ei ole yhtä ryvettymätöntä ja yhtä arvostettua keskustapoliitikkoa kuin hän on. Jos Vanhanen hoitaa pääministerin tehtävät samaan malliin kuin tähän asti, hänen suosionsa pitäisi vain nousta kaiken järjen mukaan.
Vanhasen metamorfoosi ei perustu siihen, että hän olisi tehnyt uutena pääministerinä jotain suurta tai merkittävää, minkä takia kansa olisi ihastunut hetkessä häneen. Hän ei ole liioin yrittänyt mitään temppuja eikä ole rakentanut itselleen määrätietoisesti imagoa kannatuksen toivossa. Hän on vain tehnyt työnsä - eleettömästi, kursailematta ja tärkeilemättä.
Juuri siinä piilee ilmeisesti hänen menestyksensä salaisuus. Hänestä välittyy aitous ja konstailemattomuus. Hänen tapansa toimia pääministerin virassa ja esiintyä julkisuudessa miellyttää kansaa. Hänessä on jotain samaa kuin Tarja Halosessa. Suomalaiset eivät kaipaa ainakaan tällä hetkellä suuria elkeitä poliittisilta johtajiltaan. Heitä miellyttää arkisuus ja maanläheisyys.
Vanhanen on nyt täsmälleen sama henkilö kuin hän oli pyrkiessään aiemmin keskustan puoluesihteeriksi ja puheenjohtajaksi. Silloin hän ei vain kelvannut puolueelleen. Keskustalaiset ovat tottuneet värikkäisiin ja voimakkaisiin poliittisiin johtajiin. Luotettava, asiansa osaava, mutta harmaa ja vähäeleinen Vanhanen ei heitä sytyttänyt.
Tuoreimman ja ehkä karvaimman tappionsa puheenjohtajavaalissa Vanhanen koki toissa kesänä. Jäätteenmäki sai yli puolet Hämeenlinnan puoluekokouksessa annetuista äänistä. Vanhanen jäi kauaksi kärjestä mitättömällä äänimäärällä. Sen perusteella oli suuri houkutus päätellä, ettei Vanhasen Tatun pojassa taida olla aineksia nousta Suomen politiikan ykkösketjuun.
Sen sijaan hän sopi kyllä mainiosti kakkosketjun sentteriksi, keskustalaiset tuntuivat tuumivan. Nyt Vanhanen on Suomen pääministeri ja on siinä roolissa uuden perustuslain aikana Suomen vaikutusvaltaisin poliitikko.
Ei ole vaikea nähdä, mihin Vanhasen äkkinäinen nousu ja suosio perustuvat: julkisiin esiintymisiin. Hän on kiertänyt ahkerasti maata ja antanut lähes liukuhihnalta lehtihaastatteluja, mutta televisio on tehnyt hänet varsinaisesti tutuksi suomalaisille. Vanhasen olemus sekä tapa esiintyä ja ilmaista itseään tajuttavasti ja selkeästi sopii hyvin kuvaruutuun ja radioon.
Kun kamera nostaa hänet esiin ja keskittää huomion hänen kasvoihinsa, hänen harmautensa menettää merkityksensä. Hänestä tulee kaiken keskipiste. Pääministeri puhuu. Ei haittaa, vaikka hän latelee suustaan latteuksia tai ei vastaa suoraan kysymyksiin. Vanhasen lausunnoista jää vaikutelma, että hän osaa asiansa eikä konstaile turhia. Häneen voi luottaa.
Tässä nähdään taas kerran tv:n uskomaton voima poliitikon kannalta. Vanhanen tarvitsi sattumapääministerin roolin ja sen tuoman pakkojulkisuuden ennen kuin hänet keksittiin.
Vanhasen suosiokäyrä sojottaa ylöspäin, mutta hän ei ole suinkaan ensimmäinen poliitikko, joka on tehnyt Suomessa rakettimaisen nousun. Tarja Halonen kuuluu samaan kategoriaan.
Poliittinen turbulenssi on tuore ilmiö Suomessa. Urho Kekkonen oli kestosuosikki lähes pari vuosikymmentä. Vielä 1990-luvun alussa suosion huipulla paistattelivat pitkäaikaiset poliitikkonimet: Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa, Harri Holkeri, Ilkka Suominen ja Paavo Väyrynen.
Sitten tuli Eeva Kuuskoski ja pani pakan uusiksi. Häntä seurasi Elisabeth Rehn. Sen jälkeen nousi Raimo Ilaskivi. Hän vaihtui pian Martti Ahtisaareen, joka oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa 1994. Mutta hänenkään suosionsa ei kestänyt.
Viime presidentinvaalien alla kansa ihastui vuorotellen Sauli Niinistöön, Riitta Uosukaiseen ja Esko Ahoon. Rehnkin teki come backin, mutta Halonen pyyhkäisi kaikki muut laudalta. Paavo Lipponen ei taas ole lähtenyt koskaan kunnon nousuun.
Pitkäaikaiset rakkaussuhteet ovat nykypolitiikan huipulla harvinaisia. Halosen suosio voi myös horjua, jos turbulenssi alkaa, ja viehtymys Vanhaseenkin saattaa mennä ohi tuulispään lailla. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.
Jos vain se on varmaa nykypolitiikassa, auta armias sitä päivää, jolloin kansa hurahtaa populistipoliitikkoon. Toivottavasti sitä päivää ei tule koskaan.