Matti Ranin on ollut lääpällään eteeriseen Eeva-Kaarina Volaseen!
Huumorimies Dario Fo on ollut tosi inhottava suomalaisille näyttelijöille!
Mikään ei kuitenkaan päihitä sitä inhoa, jota Ritva Siikala on tuntenut lapsuuden kotikaupunkiaan Kemiä kohtaan.
Monta salaisuutta paljastuu tämän talven teatterimuistelmista, joita on ilmestynyt komea pino.
Kansan rakastamien teeveestä tuttujen näyttelijöiden muisteluksia on teatterineuvoksiksi saakka nimetyiltä kaksin kappalein, niin Teokselta kuin Likeltä.
Teos julkaisi yli 500-sivuisen tiiliskiven poikkeuksellisen pitkän ja monipuolisen uran tehneestä teatterineuvos Matti Raninista. Muistelija kertoo lähes kaiken omasta ja teatterisukunsa elämästä. Vaikka hän kirjoittaa enimmäkseen kiinnostavasti, lukijalla tulee päättäväistä kustannustoimittajaa ikävä.
Keskeisesti ja kauniisti kuvattuna kohoaa varsinaiseen naispääosaan edesmennyt akateemikko Eeva-Kaarina Volanen, jonka koko näyttelijänuraa käsitellään vuosikymmenten taival aina yllättävään äkkikuolemaan saakka. Kuinkahan moni tiesikään, että tavallaan Eeva-Kaarina paljastuu tämän Matin elämän naiseksi?
Toisen teatterineuvoksen, Eila Roineen, tarina on rakennettu ihan toisin kuin Raninin: nykyään pikkukakkosen mummona nuorimmille suomalaisillekin tutun tamperelaisnäyttelijän ura esitellään useiden teatteritutkijoiden pilkkomana. Eila Roineen oma ääni kantautuu suorista haastattelurepliikeistä.
Yhteistä Roineen ja Ranin keskenään perin erilaisille kirjoille on molempien veteraanien kuuluminen tunnettuihin teatteridynastioihin ja siitä kertominen.
Roineen kirjan erääseen osioon mahtuu karu todistajalausunto siitä, mikä meni pieleen, kun Tampereen Työväen Teatterin näyttelijät matkustivat porukalla 1980-luvun puolivälissä Italiaan Dario Fon oppiin. Roineen mielestä Fo ja tämän vaimo Franca Rame eivät arvostaneet heitä eivätkä olleet kiinnostuneita heistä taiteilijoina vaan rahalähteinä. He unohtivat yhteistyön, tuomitsee Roine.
Samoin kuin Roineen kirjan on Like kustantanut toisen tunnetun naispuolisen teatterintekijän, ohjaaja Ritva Siikalan muistelmat.
Ällistyttäviä lisäarvoja tarjoaa pohjoissuomalaisille lukijoille Ritva Siikalan taistelujen tie, jossa paljastuu, ettei tällä ole ollut ikinä yhtään todellista ystävätärtä. Ritva kuten häntä vanhempi ohjaajasisar Kaijakin ovat kemiläistyneen kulttuurisuvun tyttäriä. Isä oli Kemin teatterilautakunnan puheenjohtaja, hammaslääkäri Lauri Siikala.
Niinpä mitättömäksi leimattu Kemi saa isot mittasuhteet Rauhoitu nyt vihdoinkin -kirjassa. Siinä tämä Oulussa syntynyt Kemin tytär julistaa avoimen inhonsa ja vihansa kotikaupungilleen, jossa aina oli vilu. Hän antaa Kemille tuskin senkään vertaa tunnustusta kuin tuorein kaupunkien imagotutkimus, jossa kemi jäi hännänhuipuksi.
Ritva Siikalan elämään ovat vaikuttaneet paitsi inhottava Kemi myös se, että hänen äitinsä oli äpärä. Tästä kaikesta hän kirjoittaa erittäin taitavasti mutta kylmästi: kemiläinen vilu näyttää jääneen hänelle ikuiseksi riesaksi.
Lapsuusvuosiin painottuvia muistelmia on ilmestynyt sekä WSOY:lta että Tammelta.
Suomen suurimman kustantajan WSOY:n teatterikirja-antiin kuuluu italialaisen nobelistin Dario Fon eloisa nuoruudenkuvaus, joka paljastaa, miksi hänestä kasvoi farssin keinoin - eeppis-populaarilla ilmaisumuodolla, Fo itse määrittelee - yhteiskuntaa ruoskiva ja sille naurava kulttihahmo. Kuvataiteitakin opiskellut Fo tunnustaa nähneensä jo lapsena unta elokuvan kielellä, mikä myös selittänee hänen runsaudensarvimaisen vuolautensa. Fon omassa kirjassa hän on tietysti sankari vaikka Eila Roine omassaan muistelee häntä lähes konnana.
Tammen valinta on kohdistunut maahanmuuttajaveteraaniin Lisbeth Landefortiin, joka pitkästä teatteri- ja oopperaurastaan huolimatta ei ole niitä kaikkein tunnetuimpia täkäläisiä teatterintekijöitä. Fon tavoin Landefort keskittyy kirjassa nuoruuteensa muokkaajaan, koko Eurooppaa raastaneeseen toiseen maailmansotaan, joka tälle Itävallan juutalaiselle olikin varsin armoton.
Kaunis pikku kirja koostuu novellimaisista episodeista kuten Fonkin kirja, mutta jää rehevästi kertovan Fon varjoon. Lyhkäisissä luvuissa Landefort onnistuu jakamaan elegantisti niin risuja kuin ruusuja. Risuja saa varsinkin Veitsi-oopperan säveltäjä Paavo Heininen, jota ei tosin mainita nimeltä, ja ruusuja radion äänitarkkailijat.