Suomalaiset haluavat edelleenkin lisätä kehitysapua. Kansan tiedot nykyisestäkään avusta eivät tosin ole erityisen vankat.
Suomen kehityspolitiikkaan liittyy maaginen numero, joka on sekä hieno tavoite että päättäjien takaraivossa tykyttävä kiusallinen ongelma. Kyse on Suomen kehitysyhteistyövarojen bruttokansantuoteosuudesta. Suomi otti jo vuosia sitten tavoitteekseen kehitysrahojensa noston 0,7 prosenttiin bkt:sta. Lukema saavutettiin jo kertaalleen vuonna 1991, kun kansantuote yhtäkkiä putosi romahtamalla. Sen jälkeen tavoite on taas vuosi vuoden jälkeen karannut aina vain kauemmaksi kuin sateenkaaren pää.
Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus asetti päämääräksi tuohon lukemaan yltämisen vuoteen 2010 mennessä, tosin "talouskehitys huomioon ottaen". Talouskehitys ei olisi voinut olla oikeastaan parempi, mutta tavoitteesta jäätiin kauas, noin 0,4 prosentin tasolle.
Vanhasen kakkoshallitus ei halua enää jäädä kiinni siitä, että se lipsuu omasta tavoitteestaan. Niinpä se toteaa ohjelmassaan vain, että "hallitus varmistaa määrärahakehityksen, joka vie Suomen kohti YK:ssa asetettua 0,7 prosentin tavoitetta". Takarajaa ei aseteta.
Tiistaina Helsingissä julkistettu, ulkoministeriön tilaama mielipidetutkimus piiskaa taas poliitikkoja määrärahojen nostoon. Yhdeksän kansalaista kymmenestä pitää nimittäin kehitysyhteistyötä tärkeänä ja kuusi kymmenestä korottaisi työhön käytettäviä varoja.
Kaikkiaan vastauksista voi päätellä, että hallitus ja eduskunta eivät nyt noudata kehityspolitiikassa linjaa, jota äänestäjät odottavat. Siihen nähden onkin yllättävää, kuinka suomalaiset kerta kerran jälkeen sietävät nurisematta lupauksista lipeämistä. Se oikeuttaa jopa kysymään, kuinka painokkaasti toive määrärahojen kasvattamisesta todellisuudessa esitetään.
Mielipidemittausten synnyttämää korotuspainetta heikentää jossain määrin sekin, että moni arvioi Suomen antavan todellisuutta vähemmän apua. Lähes kolmannes vastaajista nimittäin oletti, että Suomen kehitysrahojen kansantuoteosuus on 0,3 prosenttia tai vähemmän.
Kansan käsitys Suomen kehitysavun tehosta on sen sijaan jopa mairitteleva. Yli 70 prosenttia pitää työtä tuloksekkaana ja tehokkaana. Voi kuitenkin kysyä, millaiseen tietämykseen vastaukset perustuvat, kun edes kehitystutkijoilla ei asiasta ole yksiselitteistä näkemystä.
Mielipidemittauksen kiinnostavimpiin havaintoihin kuului se, että haastateltujen näkemys kehitysmaiden tilanteesta on todellisuutta synkempi. Se paljastui kysyttäessä, voidaanko YK:n vuosituhannen vaihteessa asettamiin kehitystavoitteisiin ylipäätään päästä.
Tavoitteista ensimmäiseen eli äärimmäisen köyhyyden puolittamiseen vuoteen 2015 mennessä uskoi harvempi kuin joka kuudes vastaaja. Kuitenkin tähän tavoitteeseen pääsyssä ollaan täysin aikataulussa erityisesti Aasian maiden nopean talouskasvun ansiosta. Reilusti alakanttiin vastaajat arvioivat myös sen, kuinka suuri osa kehitysmaiden lapsista tätä nykyä pääsee aloittamaan koulun.
Kehitysyhteistyöstä vastuulliset viranomaiset ja järjestöt ovat kiperän pohdinnan edessä. Niiden on osattava valita, kummasta narusta vetää kansan ja poliitikkojen herättämiseksi: kertoako kurjuudesta, jolloin tukemishalun synnyttää huono omatunto, vai kertoako menestyksistä, jolloin kansa voi innostua antamaan tukea, kun se kerran tehoaa.
Luultavasti suuri osa suomalaisista on niin turtunut ikäviin kehitysmaauutisiin, että menestyksistä kertominen on se oikea naru.