Äänestäjien kriittisyys ja uudenlaiset mieltymykset koituivat monen kokeneen ehdokkaan kohtaloksi. Huolestuttavinta vaali-tuloksessa oli kuitenkin äänestysprosentin lasku.
Eduskuntavaalien merkittävin tulos oli suurten puolueiden välisten voimasuhteiden käännös uuteen asentoon, etenkin kokoomuksen hämmästyttävä nousu. Se ei ollut kuitenkaan ainoa yllätys, jonka vuoksi vaalien tulosta pureksitaan monella taholla perusteellisesti.
Merkillepantavaa tuloksessa oli myös se, kuinka köykäisiksi äänestäjät punnitsivat monen kokeneen poliitikon ansiot.
Vanhan nyrkkisäännön mukaan eduskuntavaaleissa noin kolmannes edustajista vaihtuu. Nyt tuosta mentiin yli, kun uusia kasvoja ilmaantuu Arkadianmäelle 74. Lukumääräisesti poikkeama normaalista ei ole järisyttävän suuri, mutta tuuletuksen voimakkuus paljastuu pudonneiden kansanedustajien listaa katsellessa. Joukossa on monia suomalaisen politiikan kokeneimpia nimiä.
Erityisen karusti kansa kohteli SDP:tä, jossa putosi useita ministerinäkin toimineita poliitikkoja: Jouni Backman, Leena Luhtanen, Arja Alho ja Maija Rask. Backman oli päättyneellä eduskuntakaudellakin SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana puolueensa keskeisiä vaikuttajia. Kemiläisen Raskin kommentit tuloksen selvittyä kertovat puolestaan siitä, että katkerimmat kamppailut käydään usein oman puolueen sisällä.
Puheenjohtaja Eero Heinäluomalle SDP:n kehno tulos maistuu karvaalta ja hän saa varautua kovaankin kritiikkiin. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustus ja rahankylvölupaukset eivät tehonneet tällä kertaa, mutta omat kasvonsa hän pelasti kohtalaisen hyvän henkilökohtaisen äänimääränsä ansiosta.
Ihmetellä voi kuitenkin sitä, ettei Erkki Tuomiojasta tullut nähtyä suurempaa äänimagneettia. Hän toki sai Helsingissä lähes 13 000 ääntä ja oli puolueessaan vaalipiirin ykkönen. Vakuuttavasti hoidetun EU-puheenjohtajakauden ja Tieto-Finlandian jälkeen olisi voinut odottaa enemmänkin. Supersuosikiksi pääsemiseksi pelkät asia-ansiot tuntuvat nyky-Suomessa riittävän entistä harvemmin.
Myös keskustassa näkyi siellä täällä samanlaista äänestäjien oirehtimista. Esimerkiksi puolueen parhaisiin politiikan taitajiin kuuluva entinen puoluesihteeri Eero Lankia ei ollut lähelläkään paikkansa uusimista.
Epäilemättä tylyimmän kohtalon koki kuitenkin vihreiden johtaja Tarja Cronberg. Häntä eivät äänestäjät hylänneet. Cronbergin kohtaloksi koitui Pohjois-Karjalan vaalipiirin pienuus, jossa edes vaalipiirin toiseksi suurin äänimäärä ei riittänyt tuomaan hänelle kansanedustajan paikkaa.
Sunnuntain vaalit olivat Suomen kansanedustuslaitoksen 100-vuotisjuhlavaalit. Siihen ja kovaan äänestyskampanjointiin nähden tulos oli surkea: kolmannes äänioikeutetuista ei katsonut aiheelliseksi käyttää ääntään. Äänestysprosentti oli viimeksi yhtä alhaalla vuonna 1939.
Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä syyksi uurnille lähtöön, jos äänestämisen ei uskota vaikuttavan sitä tai tätä omaan elämään. Äänestäminen ei välttämättä kiinnosta, jos elämä on hyvällä mallilla, muttei silloinkaan, jos elämäntilanne on niin huono, ettei luottamus päättäjiin on mennyt.
Näissä vaaleissa tuli kuitenkin terveellisellä tavalla todistettua se, että vaalit voivat todellakin järisyttää poliittisia voimasuhteita. Se toivottavasti ajaa ensi kerralla uurnille nekin, jotka nyt ajattelivat, että samat kasvot ja sama linja jatkavat riippumatta siitä, äänestääkö vai ei.