Maailma muuttuu yllättävän nopeasti. Vauhti on viime vuosina vain kiihtynyt siihen malliin, että talouden taivaalla taas leijuvia mustia pilviä ihmetellessä hiipii mieleen: onko lopultakin edessä samanlainen seisokki kuin 1930-luvulla.
Nopeita käänteitä voi hyvin vertailla muun maailman lisäksi palauttamalla hieman mieleen, millaista mylläkkää viimeiset parikymmentä vuotta ovat olleet itäisessä naapurissa. Historian kirjoituksessa jakso on lyhyt, mutta moni asia Venäjälläkään ei ole enää ennallaan, vaikka idänrytmissä tahti on hieman toinen verrattuna talouden ehdoilla puhtaasti porhaltaneeseen lännen kilpajuoksuun.
Neuvostoliiton hajottua 1991 Suomessa alettiin viritellä lähialueyhteistyötä hyvin monella rintamalla. EU:sta osin ohjatuilla varoilla rajoille tehtiin hienoja raja-asemia, vauhditettiin kulttuuria, matkailua ja muutakin yritystoimintaa.
Puuhaihmisten odotukset ja innostus olivat korkealla molemmin puolin rajaa, vaikka projektien teiltä ei kiviä puuttunut. Hiljalleen yksi ja toinen hanke hiipui rahoituksen loputtua. Parinkymmenen vuoden työn tuloksena jäljellä ovat enää ne, joilla on luontaisesti tilausta. Taloudellisesti eniten hyödyttää molemmin puolin rajaa matkailu ja puutalous, joilla toimeliaisuutta oli ollut ennen EU:n projektejakin.
Surullinen esimerkki alueyhteistyön toivottomuudesta on maatalous. Sen tuloksia voi kuvailla lyhykäisyydessään vanhalla fraasilla: kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Olipa kyseessä mikä ala tahansa, taloudellinen ja henkinen apu eivät kanna hedelmää, jos sen saajalta puuttuu pidemmällä ajalla tuloksia vaativa oma yritteliäisyys ja halu tehdä töitä.
Venäjän Karjalaan perustettiin parikymmentä vuotta sitten ainakin kymmeniä yksityistiloja, kun valtio alkoi vuokrata yksityisille tiloja viljeltäväksi. Niitä autettiin alkuun juuri alueyhteistyövaroista saaduilla rahoilla. Suurin osa tiloista on kuitenkin kaatunut ulkopuolisen tuen loputtua.
Kuusamon korkeudella Tuhkalassa edelleen toimiva maatila on tuloksiltaan koko alueyhteistyöprojektien joukossa melkoinen tilastoharha. Ilman kuusamolaisten valtavaa panostusta, joka on ainutlaatuinen koko maassa, kokonaisen maatilan perustaminen lähes tyhjästä olisi ollut mahdotonta.
Isännät kunnostivat ja kylvivät aluksi 30 hehtaarin tilalle 15 hehtaaria peltoa, vaikka elettiin vielä vanhan vallan aikaa.
Vuotta myöhemmin kansalaiskeräyksellä koottiin 40 000 markkaa, Suomen maa- ja metsätalousministeriö avusti projektia 100 000 markalla ja sokerina pohjalla yksityinen sijoittaja lahjoitti navettarakennuksen. Sekin nostettiin pystyyn rajan taakse talkoilla.
Malliksi tehdyn tilan rakentaminen oli valtava urakka. Parinkymmenen vuoden jälkeen sekään ei kuitenkaan toimisi, ellei lahjoituksen saaneella isännällä Vladimir Timosella olisi ollut halua tehdä töitä.
Kuusamon ystävyyskuntaan, Louhen piiriin muitakin tiloja perustettiin 13. Kehitys on ollut sama kuin muuallakin Venäjän Karjalassa. Tiloja on jäljellä enää kaksi.
Suomen ja Venäjän kulttuurierot ovat yhä suuria, mutta maaseudun kehityksen suunta on molemmissa sama.
Venäjälläkään raskas alkutuotanto ei kiehdo nuoria. Haja-alueita on vaivannut jo pidemmän aikaa sama ilmiö kuin Suomessakin: väki pakkautuu hiljalleen suurempiin keskuksiin.
Louhen piirin väkimäärä on kutistunut noin 18 000 asukkaaseen.
Laita-alueiden toimeliaisuuden hiipuminen näkyy paljailla silmilläkin. Yhä useampi teollisuuslaitos muuttuu vuosi vuodelta ränsistyneemmäksi.