Kokoomus on pudonnut SDP:n ja keskustan kyydistä puoluemittauksissa. SDP:tä ja keskustaa kannattaa gallupeissa jo yli puolet haastatelluista lähes tasavahvoin osuuksin. Kokoomukselle tuottaa suuria vaikeuksia nousta 20 prosentin rajan pintaan tai edes lähelle sitä. Suomen politiikkaa sävyttänyt kolmen suuren puolueen rakenne rakoilee samalla vakavasti.
Kaksi suurta puoluetta ovat historialliselta taustaltaan luokkapuolueita. Toisen juuret ovat työ- ja toisen agraariväestössä. Sen sijaan hyvin koulutettuja toimihenkilöitä edustava kokoomus, joka on loistanut yhdessä vihreiden kanssa jo kymmenisen vuotta nuorison ja koululaisten suosikkipuolueena, on jämähtänyt laskukäyrälle. Mitä kokoomukselle on tapahtunut? Miksi sen suosio nuorten keskuudessa ei kanavoidu vaalimenestykseksi eikä gallup-kannatukseksi?
Ovatko historiankirjat menneet sekaisin? Vielä kolme vuosikymmentä sitten yhteiskuntatieteilijät otaksuivat, että SDP ja kokoomus paisuvat yli 30 prosentin puolueiksi ja keskusta näivettyy Suomen keskiluokkaistuessa. Arviot eivät ole toteutuneet miltään osin, ja ne heittävät pahiten häränpyllyä keskustan ja kokoomuksen kohdalla. Väärä puolue kasvaa ja väärä puolue kuihtuu silloisiin demografiaennusteisiin nähden.
Kokoomus hengitti Sauli Niinistön kaudella SDP:n ja keskustan niskaan, mutta se ei pystynyt kilvoittelemaan aidosti maan suurimman puolueen asemasta. Kokoomusta ei auttanut vuoden 1999 eduskuntavaaleissa edes se, että sitä johti juuri sellainen voimakas tahtopoliitikko, jollaista nyt huudetaan apuun liian nössönä pidetyn Itälän tilalle. Niinistön veto riitti vain kolmanteen sijaan vaaleissa.
Kokoomuslaisten historiattomuutta ja poliittista harrastelijamaisuutta osoittaa myös se, että puolueen taannoisen johtajavaihdoksen tausta on jo nyt unohdettu autuaasti. Kun Niinistö jätti vapaaehtoisesti kokoomuksen puheenjohtajuuden 2001, taustalla painoi arvio, että hänen tiimalasinsa oli valunut tyhjiin.
Niinistölle oli syntynyt valtiovarainministerinä paitsi vahvan myös kovan ja kylmän poliitikon imago. Se muuttui rasitteeksi. Kokoomuksen eliitti otaksui, ettei puolue voi nousta uhkaamaan Niinistön johdolla SDP:n ja keskustan asemaa. Siksi tarvittiin uusi puoluejohtaja, jolla olisi inhimillisemmät ja pehmeämmät kasvot. Hänen piti vetää niiden avulla kokoomuksen kannatus nousuun Niinistön rakentamalta pohjalta.
Uusi puheenjohtaja Ville Itälä esitteli itsensä pehmopoliitikkona 2001. Hän ei myöskään halunnut ottaa itselleen valtiovarainministerin salkkua ja sen mukana tulevaa ei-miehen mainetta.
Strategia ei kuitenkaan ole toiminut toivotulla tavalla. Kokoomuksen ääniosuus ja eduskuntapaikat romahtivat eduskuntavaaleissa viime vuonna. Keskusta ja SDP kahmivat kuusi prosenttiyksikköä enemmän ääniä kuin kokoomus. Itälä tuli maaliin hyvänä kolmosena, kuten Pertti Salolainen häntä ennen ja Itälä hänen jälkeensä.
Kokoomus on menettänyt vaalien jälkeen kannatustaan SDP:lle ja keskustalle. Niistä on tullut 25-26 prosentin puolueita. Kokoomus valuu kohti 15 prosentin rajaa.
Trendi on hämmentävä. Kokoomus on oppositiossa, mutta molemmat suuret hallituspuolueet lihovat vastoin politiikan yleisiä lakeja. Keskusta on lisäksi läpikäynyt juuri syvän johtajuuskriisin, joka laski sen kannatusta huomattavasti.
Kokoomuksen suosion tähänastinen huippu osui vaalikaudelle 1983-1987. Kokoomus nousi silloin Ilkka Suomisen johdolla gallupien kärkeen. Puolue teki historiansa parhaan vaalituloksen eduskuntavaaleissa 1987 ja katkaisi sillä 21-vuotisen oppositiokautensa. Kokoomus sai myös pääministerin salkun.
SDP:tä ei kokoomus kuitenkaan pystynyt kukistamaan silloinkaan. SDP sai noin 30 000 ääntä ja kolme eduskuntapaikkaa enemmän kuin kokoomus.
Kokoomukselta katosi pitkällä hallituskaudella vuoden 1987 jälkeen noin 150 000 ääntä. Paljonko siitä tulee takaisin oppositioautomatiikan turvin? Alku ei ainakaan näytä lupaavalta, ja jo tänä vuonna ovat edessä kahdet vaalit. Europarlamentaarikot valitaan kesäkuussa ja valtuustojen jäsenet lokakuussa. Kokoomuksen puoluekokous pidetään kuitenkin jo ennen europarlamenttivaaleja, joten Itälän johtajakykyjä ei arvioida niiden tulosta vasten.
Jos puolueella menee huonosti, puheenjohtaja kantaa siitä aina vastuun. Itälän alku on ollut haparoiva. Ensin epäonnistui pehmopolitiikka. Sitten Itälä hyökkäsi oppositioon jouduttuaan kärkevästi SDP:n politiikkaa vastaan, vaikka kokoomus oli ollut tukemassa sitä kolmessa hallituksessa vuoden 1987 jälkeen. Kansa ei ole pysynyt mukana noin nopeissa käänteissä.
Kokoomuksen kannatuskriisin perussyy on imagonrakennusongelmista ja hapuiluista huolimatta kuitenkin muualla kuin sen johtajassa. Se on kokoomuslaisuuden ytimessä, individualismissa. Kokoomus on perustettu 1918, mutta kokoomuslaiset eivät osaa vieläkään toimia puolueena ja järjestönä. He käyttäytyvät vaaleissa kuin epämääräisesti poukkoileva lauma. Kokoomuslaisilla ei ole liioin selkeää käsitystä ideologiastaan. He eivät ole aidosti konservatiiveja, vaikka ovatkin sinne päin kallellaan, mutta eivät ole myöskään täysiä demareja, vaikka ovatkin pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattajia.
Kokoomuslaisten heikko sitoutuminen omaan puolueeseen on paljastunut kaikessa karmeudessaan vuosien 1994 ja 2000 presidentinvaaleissa, puoluejohtajasta riippumatta. Raimo Ilaskivi sai ensimmäisellä kierroksella vain 15,4 prosenttia äänistä ja Riitta Uosukainen surkeat 12,8 prosenttia. Puolue ei voi menestyä niin kauan kuin sen jäsenet eivät usko itseensä, asiaansa sekä valitsemiinsa johtajiin ja ehdokkaisiinsa. Harrastelijoilla on harrastelijan kohtalo politiikassa.