Opposition vanhatestamentillinen viha laskeutui puolustusministeri Stefan Wallinin ylle. Hän teki sen virheen, että ei lakkauttanut ruotsinkielistä varuskuntaa, vaikka perussuomalaiset ihan selväsanaisesti käskivät, ainakin jälkikäteen. Nyt isänmaa on vaarassa kun varusmiehiä koulutetaan väärällä kielellä väärässä paikassa.
Kaiken kukkuraksi ministeri ohjasi virkamiehiä poliittisesti. Sekin on ihan väärin. Ministerin näpit irti ministeriön työstä. Kyllä virkamiesten sitten kelpaa kun Soinin väki on hallituksessa.
Kaikkein raskain synti oli se, että Wallin ei heti kertonut asiaa, jonka kaikki tietävät kertomattakin. Jos perussuomalaiset eivät ole aikaisemmin kuulleet, että ministeriö on päällikkövirasto, niin olipa korkea aika kuulla siitä nyt. Jos ei viitsi opiskella asioita, ne pitää sitten oppia kantapään kautta.
Ministerin kurmottajat vaativat perustuslaillisesta tärkeydestä täristen, että Wallinin on kannettava täysi parlamentaarinen vastuu. Niinpä sitten tuli luottamuslauseäänestys ja luottamuslause.
Perussuomalaiset menettivät puhevallan asiassa, joka olisi ollut heille varsinainen kestojytky. Ministeri nauttii nyt täysillä eduskunnan luottamusta kun oppositio niin kovasti halusi pedata hänelle sen ylellisyyden.
Ilman luottamuslauseäänestystä Wallin olisi jäänyt ikuisesti löysään hirteen. Pahantahtoisen vihan profeetat joutuvat nyt sitten sulkemaan suunsa tämän ministerin kaikenpuolisesta kelvottomuudesta.
Perussuomalaisten on tyydyttävä todistelemaan, miten ruotsinkielisten varusmiesten koulutuksen siirto parikymmentä kilometriä nykyistä idemmäksi on strategisesti elintärkeä uudistus. Vai pitääkö äänestää luottamuslause vielä pääministerillekin?
Vaikka Dragsvikin varuskunta olisi lakkautettu, se ei olisi lopettanut ruotsinkielisten asevelvollisten koulutusta, ei palauttanut Kontiolahden varuskuntaa eikä perunut Lentosotakoulun siirtoa. Puolustuspolitiikan pääasia on hautautunut varuskunta- ja kielikysymykseen.
Tämä maa ei kysy, mitä kieltä sen puolustaja puhuu eikä sitä, missä varuskunnassa hänet on koulutettu. Tuntuu siltä kuin lehdistökin olisi luisunut mukaan siihen kansanomaiseen väärinkäsitykseen, jossa varuskunnat ovat puolustuksen runkona.
Ensimmäinen asia, mikä pahan paikan tullessa tapahtuu, on se, että sotaväki ajaa täyden kuormaston kanssa kiireen vilkkaa ulos varuskunnista. Liikekannallepanossa muodostettavat yksiköt perustetaan pääasiassa muualle kuin varuskuntiin. Puolustuksen runkona on koulutettu reservi eikä varuskunnissa äkseeraava asevelvollisjoukko.
Olisi paras jättää sanomatta, mutta sanonpahan kuitenkin. Jos varuskunnat sijoitettaisiin pelkästään sotilaallisen puolustuksen tarpeiden mukaan, lähes kaikki olisivat jossakin muualla kuin siellä, missä ne nyt ovat.
Tämä reuhaaminen kielipolitiikasta, työllisyydestä ja kuntataloudesta ei voisi vähempää merkitä puolustuksen kannalta.
Kunnallispoliittisesti se tietysti on perusteltua. Mutta varuskunnat eivät ole olemassa palvellakseen kuntataloutta.
Puolustusajattelun varuskuntakeskeisyys näyttää liittyvän perinteiseen hokemaan, jonka mukaan koko maan aluetta puolustetaan, kuten kaikissa turvallisuusselonteoissa on tomerasti määritelty. Useimmille se tarkoittaa, että pitää olla vähintään muutama vihainen rynnäkkökiväärimies joka niemen notkossa ja saarelmassa Hangosta Utsjoelle.
Sellaiseen koko maan puolustukseen Suomen sotilaallinen voima ei ole riittänyt koskaan. Ei edes jatkosodan kiivaimmassa vaiheessa kun armeijan miesvahvuus oli yli puoli miljoonaa miestä.
Silloinkaan idän rajalinjaa ei suojannut yhtenäinen puolustusryhmitys. Välillä oli tyhjää korpea ja Lapissa saksalaiset. Puolustus ei kattanut koko maata, mutta vaarallisimmissa paikoissa oli vaarallisimpina aikoina juuri ja juuri riittävä puolustus. Se pelasti Suomen.
Puolustusvoimien sodan ajan vahvuus on kohta vain runsaat 200 000 miestä. Sillä ainakaan ei puolusteta koko maan jokaista kolkkaa. Mutta siihen tuo joukko voi ehkä riittää, että yhteiskunnan elintärkeät toiminnot pystytään turvaamaan niin, että hyvinvointivaltion perusasiat on edes jotenkuten varmistettu kaikkialla maassa.
Siihen voidaan päästä jos puolustussuunnitelmat tehdään älykkäästi ja tämän pienen joukon koulutus ja kalusto ovat sen tehtävän vaatimalla tasolla.
Sitä paitsi sotilaiden tärkein ammattitaito on suorittaa tehtävä käytettävissä olevilla voimilla, ja säilyttää toimintakyky vielä äkillisten ja massiivisten tappioiden jälkeenkin. Nyt niitä tappioita ei aiheuta maahan hyökkäävä vihollinen vaan oma valtiovarainministeriö. Siitäkin on selvittävä.
Nykymaailmassa ja varsinkin tulevassa on myös puolustussektoreita, joihin Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole varaa. Vaikka tapahtuisi keskikokoinen ihme, ilmavoimien järjestelmien uusiminen 2020-luvulla jää tekemättä. Hyvissä ajoin ennen siihen tilanteeseen joutumista kannattaa taas hetken verran miettiä Nato-jäsenyyttä. Vaihtoehtona on tyytyminen siihen, että Suomen ilmatila on avoin myös vihamielisissä aikeissa liikkuville.
Liittoutuminen ei romuta puolustustahtoa. Se päinvastoin kasvaa kun syntyy tietoisuus siitä, että samanmielisten kansainvälinen yhteisö suojaa ilmasta käsin suomalaisen yhteiskunnan toimivuutta puolustavaa suomalaista joukkoa.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.