Sotšin olympialaisten jälkimainingeissa mitalien määrää ja laatua suurempi puheenaihe on ollut se, että urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki joi jääkiekkomaajoukkueen mitalijuhlissa jalat altaan ja sammahti ravintolapöytään.
Monta päivää jatkunut kohina yksittäisen ylilyönnin ympärillä kertoo ainakin sen, että suomalaisten suhtautuminen humalahakuiseen juomiseen on muutoksessa.
Juopuneisiin on Suomessa suhtauduttu korostuneen ymmärtäväisesti. Tilastojen mukaan Suomessa ei ole väkilukuun suhteutettuna sen enempää alkoholisteja kuin muissakaan Euroopan maissa, mutta moni muualta tuleva hämmästelee humalaisten määrää suomalaisessa katukuvassa. Meillä voi esiintyä julkisesti raskaassa humalassa, koska se ei ole kovin paheksuttua.
Suomalaisten suhtautumisessa alkoholiin on mustavalkoiset juuret, jotka juontuvat vahvaan raittiusliikkeeseen 1900-luvun alussa ja 1919–1932 voimassa olleeseen kieltolakiin.
Raittiusliike ajoi täysraittiutta, ja erityisesti se katsoi asiakseen varjella työväestöä ja talonpoikia viinan kiroilta. Sivistyneistönkin piti toki alkoholista kieltäytyä ollakseen hyvänä esimerkkinä. Täysraittius yhdistyi Suomessa myös uskonnollisiin herätysliikkeisiin. Kunnon uskovainen ei muuta nauttinut kuin ehtoollisviiniä.
Kieltolain hyvät tarkoitukset kääntyivät täysin itseään vastaan. Ongelmat vain lisääntyivät, kun kielletyn herkun kaupasta tuli rikollista toimintaa.
Huomattava osa rivikansalaisista ei lämmennyt perusteluille, että valtiovalta tarkoittaa vain heidän parastaan. Lieneekö tiukasti kontrolloiva alkoholipolitiikka tuottanut mielenmaiseman, jossa juopottelusta tuli ikään kuin yhteiskunnallista kapinaa.
Humala on antanut meillä myös kutkuttavan mahdollisuuden ylittää rajoja. Humalaisen puheita kun ei ole kuulunut ottaa ihan vakavasti. Suomalaisilla riittää ehtymättömästi tarinoita humalaisena toilailuista. Usein pelkät avainsanaparit, kuten hulluna päissään, otettiin kuppia, ovat riittäneet laukaisemaan naurunremakan.
Ei ihme, että juopottelevat herrat ovat olleet kansan erityisessä suojeluksessa. Esiintymällä joskus humalassa he ovat osoittaneet kansanomaisuuttaan. Raittius on ollut epäilyttävää, koska se on ollut merkki mahdollisesta halusta kontrolloida muiden juomista. Erityisen arvostettuja herroja ovat olleet ne, jotka ovat antautuneet juopottelemaan yhdessä rivikansalaisten kanssa.
Naisten humalaa ei ole katsottu samalla tavalla huumorisilmälasien läpi.
Jos herrojen juopottelua on arvosteltu, niin rivikansalaista on harmittanut, että herrat useimmiten juovat yritysten piikkiin. Ja kun päättäjistä on kysymys, niin viime kädessä veronmaksajien piikkiin.
Tapaus Arhinmäestä noussut keskustelu viittaa vahvasti siihen, että korostuneen ymmärtäväinen suhtautuminen humalahakuiseen juomiseen on väistymässä.
Mutta onko humalaiseen juhlintaan rennosti suhtautuvasta alkoholikulttuuristamme isoa haittaa? Osa näkee Arhinmäen grillaamisessa merkkejä armottomuudesta ja suvaitsemattomuuden lisääntymisestä.
Raskaasti humalahakuisen juomisen hyväksyminen kannustaa suuriin kerta-annoksiin, mitkä lisäävät alkoholin haittoja. Mitä humalaisempi, sen onnettomuusalttiimpi, sitä suurempi todennäköisyys väkivaltaiseen käytökseen.
Yleisen mielipiteen kääntyminen humalajuomista vastaan toimii pitkällä tähtäimellä paljon tehokkaammin kuin vaikka alkoholin hinnankorotukset. Muutoksesta kertoo sekin, että useiden tutkimusten mukaan nuorten alkoholin käyttö ja humalajuominen ovat vähentyneet ja raittiiden nuorten osuus on kasvanut viime vuosina.
Kolumni