Suursijoittaja Björn Wahlroos leikkaisi valtiontalouden tasapainottamiseksi rankasti kehitysyhteistyövaroja. Avun laadusta ja suunnasta pitääkin keskustella.
Suomen merkittävimpiin talousvaikuttajiin kuuluva Björn Wahlroos osaa hätkähdyttämisen taidon sekä teoissa että sanoissa. Hän on hankkinut jättiomaisuuden ennakkoluulottomilla liiketoimillaan ja suorasuun maineen ennakkoluulottomilla mielipiteillään.
Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä Wahlroos täräyttää julki näkemyksen, jonka mukaan valtiontalouden tasapainottamiseksi Suomen pitäisi leikata rankasti kehitysyhteistyörahoja. Wahlroosin mielestä "olemme 50 vuotta heittäneet rahaa Kankkulan kaivoon".
Pelkkään salonkinojatuolissa tapahtuneeseen pohdiskeluun ei Wahlroos nojaa. Hän perustaa arvionsa sambialaissyntyisen ekonomistin Dambisa Moyon menestyskirjaan, jonka mukaan Afrikan saama kehitysapu on vahvistanut taloudellista riippuvuutta teollisuusmaista, edistänyt korruptiota ja pitkittänyt köyhyysongelmaa. Moyon mielestä valtioiden avun voisi lopettaa.
Suomi sijoittaa tänä vuonna kehitysyhteistyöhön noin 950 miljoonaa euroa. Tuolla potilla olisi kiistatta käyttöä myös kotimaassa. Tämä asettaa moraalisen velvoitteen sille, että kehitysmaihin suunnatun summan käytön ja kontrollin pitää olla tehokasta. Jos tässä onnistutaan, tuon kokoisella summalla pitäisi saada aikaan yhtä ja toista hyvää.
On toisaalta helppo yhtyä Wahlroosin ajatuksiin. Kun teollisuusmaat ovat todella jo kymmeniä vuosia avustaneet yhä uusilla miljardeilla kehitysmaita, tuloksia olisi ollut lupa odottaa enemmän. Moni tukea saanut maa kamppailee edelleen niissä samoissa ongelmissa kuin vuosikymmeniä sitten. On silti myös maita, muun muassa Aasiassa, jotka puolessa vuosisadassa ovat kyenneet osaksi kehitysavun turvin merkittävästi kohentamaan kansalaistensa elinoloja.
Väitteiden toteen näyttämisen vaikeus on siinä, että varmaa tietoa on vain toteutuneesta historiasta. On mahdotonta sanoa, missä jamassa köyhät maat olisivat, jos ne olisivat jääneet paitsi niille viime vuosikymmeninä virrannutta apua.
Moyon kirja ja Wahlroosin suoranuottinen puheenvuoro ovat tarpeellisia siksi, että kehitysyhteistyötä pitää jatkuvasti kriittisesti arvioida. Aihe ei saa olla tabu.
Totta on sekin, että rikkaiden maiden kehitysyhteistyömiljardeista ovat päässeet hyötymään erilaiset intressitahot myös antajamaissa. Näiden tahojen edun mukaista on saarnata ilosanomaa kehitysavun tehokkuudesta.
Se pitää kuitenkin muistaa, että avun kriittistä arviointia on Suomessakin harjoitettu yhtä kauan kuin apua on annettu. Jotain on varmasti opittu Tansanian satamaan ruostuneista troolareista tai epäonnistuneesta traktoritehdashankkeesta. Pääoppeja on se, että antajan edut pitää sovittaa saajan tarpeisiin yhteen. Kannettu vesi ei pysy Afrikankaan kaivoissa.
Kehitysavussa ei koskaan päästä siihen, ettei virheitä tapahdu. Niitä pitää kuitenkin pyrkiä välttämään. Kehitysmaissa käyneet voivat esittää todisteita myös avun tehosta. Hankkeiden lopullista kustannustehokkuutta on kuitenkin mahdotonta laskea, inhimillisen hädän tai ihmisten arjen helpottumista kun ei voi hinnoitella.
Edes Dambisa Moyo ei vaadi, että kaikki kehitysyhteistyö pitää lopettaa vaan vain valtioiden välinen. Hätäapu ja järjestöjen antama apu puolustavat hänen mukaansa paikkaansa. Ehkä Suomessakin kannattaisi miettiä valtion tuen yhä laajempaa suuntaamista kansalaisjärjestöjen kautta.