Kanada on iso piikki ruotsalaisten lihassa. Vuosi sitten mestaruus valui käsistä Anson Carterin mahdollisimman epäselvällä jatkoaikamaalilla, ja nyt kahden maalin johto hupeni kaksi kertaa. Ei mitenkään kovin tyypillistä Ruotsin maajoukkueelle, joka on ennemminkin opittu tuntemaan mahtavista, jopa toivottomilta tuntuneista takaa-ajoistaan, jotka onnistuvat kovalla prosentilla.
Kanada ei loistanut, mutta se otti Ruotsilta tilan ja ajan pois. Supertähdet Niklas Lidström ja Peter Forsberg eivät - uskomatonta kyllä - olleet MM-finaalissa voittajatyyppejä.
Nämä MM-kisat jäävät historiaan pohjoisamerikkalaisten joukkueiden komeana paraatimarssina. Tätä parempaan menestykseen USA ja Kanada intoutuivat edellisen kerran MM-tasolla Squaw Valleyssa 1960, jolloin naapurukset olivat ykkönen ja kakkonen.
Jos päättyivät Suomen ja Tshekin kisaurakka lohduttomaan pettymykseen, samaa voi sanoa Slovakiasta, jonka iloinen hyökkäyspeli jauhoi lopulta pelkkää tyhjää. Kaksi 0-0-ottelua kertovat hämmästyttävän karua kieltään sitä, että viimeistely oli katastrofaalisen huonoa.
USA:n ensimmäistä MM-mitalia sitten vuoden 1996 voi tervehtiä ilolla. Onhan MM-pronssi selvä osoitus jenkkien turnauskestävyyden parantumisesta, ja nyt näyttää siltä, että myös USA ottaa MM-kisat tosissaan.
Uudella mantereella kulttuuriin ei kuulu pelaaminen himmeimmästä mitalista. Vain mestaruus on jotain, mutta ilottelu Sazka-areenan jäällä murentaa tätäkin väittämää. Halaukset, tunnekuohut, ja leveät hymyt paljastivat, että MM-pronssi on kova juttu.
Kansainvälinen jääkiekko on saanut joukkoonsa uuden rankkarispesialistin. Peruspakki Andy Roachin ratkaisut olivat jäätäviä. Ilman häntä USA ei ehkä nyt olisi juhlittu pronssijoukkue.
Suomen kisaesityksestä jäi suuhun oikeastaan varsin valju maku. Kun joukkue putoaa puolivälierissä ulos, loppuhuipennus jää kokonaan kokematta. Mitalipelit ovat koko MM-turnauksen suola - eivät alkusarjan ja -lohkojen tylsät väännöt, joissa panokset pysyvät normaaliarvoissa.
Kun MM-kisat alkoivat, päähuomion varasti leijonien maalivahtiongelma. Sitten Mika Noronen torjui pari huippupeliä, ja ongelma oli yhtäkkiä tipotiessään.
Ratkaisevilla hetkillä Noronen kuitenkin petti ja menetti mainettaan suurten otteluiden miehenä. Kolme maalia siniviivalta - eikä edessä ollut maskia - on kerta kaikkiaan liikaa.
Alisuorittajiakin oli liikaa, kuten Niklas Hagman, joka ei lopulta mahtunut edes kokoonpanoon. Jatkosopimus NHL:ään jäänee haaveeksi.
Niin ikään tärkeä pointti on Suomen kuluttava pelitapa. Ajoiko päävalmentaja Raimo Summanen pelaajansa piippuun ennen ratkaisevaa ottelua Kanadaa vastaan? Summasen oman analyysin pitäisi valmistua lähipäivinä.
Kun 16 maan jääkiekkoperhe kokoontuu vuoden kuluttua Itävallan Wieniin ja Innsbruckiin, toivottavasti suurin osa huomiosta keskittyy itse peleihin, tasokkaisiin, tasaisiin ja taisteluntäyteisiin kamppailuihin. Suomellekin tarjoutuu mahdollisuus palata MM-kisojen mitalikantaan neljän vuoden tauon jälkeen.
Kilpailu maailman huipulla on kuitenkin kivikova. Mikä maa mestaruuden ikinä voittaakaan, takana on valtava määrä kovaa työtä. Marginaalit huippumaiden välillä ovat pienet. Onnellakin on aina oma paikkansa.
Ahoj, Praha 2004.
Servus, Wien 2005.