Yhdessä demokratian mallivaltioista demokratia on tällä hetkellä halvaantunut. Umpikujaan päätynyt Kanadan sisäpolitiikka on varoitus siitä, mihin johtajuuden puute yhdistettynä alkaviin talousvaikeuksiin voi saada aikaan.
Yleensä uutisvälitykseen ei päädy Kanadasta mitään muuta kuin NHL-otteluiden tuloksia. Viime aikoina olisi ollut aihetta. Maan sisäpolitiikka on lyhyessä ajassa saanut täydellisen halvauskohtauksen, jonka yhtenä perussyynä on uskottavan poliittisen johdon puuttuminen. Maassa on heikko pääministeri mutta vielä heikompi oppositiojohtaja, ja lopputuloksena on syntynyt täysi umpikuja.
Tätä kehitystä kannattaa seurata, sillä Kanadalla ja pohjoismailla on paljon yhteistä. Juuri nyt maa käy varoittavasta esimerkistä siitä, millaista jälkeä johtajuuden puute ja puolueiden kompastelu voi vakiintuneessakin demokratiassa saada aikaan.
Kanadan parlamentin työ on tällä hetkellä keskeytetty tammikuun lopulle saakka. Ratkaisun teki maan muodollinen hallitsija kenraalikuvernööri hallituksen pyynnöstä. Konservatiivinen hallitus taas halusi päästä parlamentista tilapäisesti eroon, jotta oppositiopuolueet eivät siellä olisi voineet äänestää hallitusta kumoon.
Ratkaisua puolustavassa puheessaan pääministeri Stephen Harper varoitti voimista, jotka ovat hajottamassa maata. Hän johtaa vähemmistöhallitusta ja oli saamassa vastaansa yhdistyneen opposition. Kolme puoluetta oli liittoutunut kaataakseen hallituksen ja muodostaakseen uuden tilalle.
Kolmen puolueen hallituskoalitio kuulostaa suomalaisittain täysin normaalilta ajatukselta. Mutta ei Kanadassa, missä sellaista ei tapahdu. Ei muun muassa siksi, että yksi noista ryhmistä on ranskankielisen Quebecin itsenäisyysliike. Nyt se oli liittoutumassa liberaalien ja siitä vasemmalle olevan NDP:n kanssa.
Tässä kuviossa pääministeriksi olisi tullut liberaalien johtaja Stéphane Dion. Ongelmana tilanteessa on muun muassa se, että Dion johti äskeisissä vaaleissa entisen valtapuolueen liberaalit historiansa kehnoimpaan vaalitulokseen ja että on ollut täysin selvää, että hän joutuu pian jättämään puoluejohtajan paikkansa. Ei mikään häävi lähtökohta uuden hallituksen vetämiseen.
Kanadassa pidettiin vaalit lokakuun puolivälissä. Ne olivat kolmannet vaalit neljän vuoden sisään, ja lisää voi olla tulossa. Kunhan parlamentti aikanaan saadaan taas koolle, uusiin vaaleihin päätyminen on aivan mahdollinen ratkaisu. Tai sitten Harperin hallitus jatkaa, tai sitten se äänestetään ulos.
Liberaalien piti alun perin vaihtaa johtajansa toukokuun puoluekokouksessa. Nyt on mahdollista, että vaihdos tapahtuu jo aivan näinä päivinä jonkinlaisella pika- ja tilapäisjärjestelyllä. Vahvin ehdokas on Michael Ignatieff, joka puolestaan vastustaa koalitiohallitukseen ryhtymistä.
Koko kriisi pamahti käsille marraskuun lopulla, kun Harperin hallitus esitteli talouslinjauksiaan. Niiden säästötoimiin kuului muun muassa puolueille annetun tuen lopettaminen, mikä käytännössä tuhoaisi oppositiopuolueiden talouden. Ja uskomatonta kyllä talouspakettiin kuului myös lakkokielto julkisen sektorin työntekijöille.
Mitä siis on käsillä?
Oikeistolaista vähemmistöhallitusta johtava pääministeri, joka ilmoitti, ettei oppositiopuolueilla ole demokraattista oikeutta liittoutua häntä vastaan.
Johtava oppositiopuolue, jonka pääministeriehdokas hävisi surkeasti vaalit, joka on sisäisesti jakautunut mutta joka silti on sopinut hallituksen kaatamisesta ja uuden muodostamisesta.
Tuon sopimuksen tehnyt oppositiojohtaja, jota ollaan korvaamassa toisella heti kun vain ehditään -- ja todennäköisimmin nyt henkilöllä, joka vastustaa tehtyä sopimusta.
Mahdolliseen uuteen Kanadan hallitukseen kuuluva puolue, jonka poliittisena periaatteellisena tavoitteena on päästä eroon koko Kanadasta.
Ja tietysti talouskriisi, jonka vaikutuksilta Kanada on tähän asti pitkälti välttynyt Suomen tapaan mutta joka aivan varmasti lyö lähiaikoina voimalla päälle. Miten siihen vastata, jos sisäpolitiikka on aivan sekaisin?
Tämä siis on meneillään maassa, joka laskee demokratiansa iäksi 141 vuotta. Sen luulisi riittävän toimintakyvyn harjoitteluajaksi.
Mutta juuri siinä pulma onkin. Jos vaalijärjestelmä ei puolueiden voimasuhteilla saa aikaan enemmistöhallitusta, käsillä on krooninen epävakaus. Etenkin silloin, jos poliittiset johtajat ovat heikkoja, kuten nyt näyttävät olevan.
Menee kevättalveen ennen kuin nähdään, miten tuo umpisolmu aukeaa. Mutta Kanadan kokemuksilla on laajempaakin merkitystä.
Sisäpolitiikka siellä on ollut epävakaata jo hyvän tovin. Sillä seikalla ei ollut paljon väliä, kun maa on toiminut muuten mainiosti ja talous ollut kunnossa. Nyt kuitenkin sekä hallituksen että opposition uskottavuus ja toimintakyky ovat alamaissa hetkellä, jolloin edessä on isompia vaikeuksia kuin aikapäiviin.
Kanadan sisäpoliittinen halvaus kärjistyi reilussa viikossa marras-joulukuun vaihteessa. Niin voi käydä, jos puoluepolitikointi pääsee ohittamaan kaiken muun. Siksi jotain vastaavaa voi tapahtua muissakin maissa talouskriisin edetessä, sillä hyvää poliittista johtajuutta ei kasva joka oksalla.
***
Linnan juhlien jälkeen ilmestyi julkisuuteen arvioita siitä, että Venäjän lähettilään rouvan housupuku -- tyylikäs sellainen -- olisi ollut kannanotto suomalaisia Nato-aikeita vastaan. Olisi kuvitellut, että typeryydelläkin olisi joitakin rajoja, mutta ei näköjään. Tyyliasiantuntija pystyy mihin tahansa. Nato-kielteinen housupuku, huh.