altiovarainministeriöön liitetään tiukasti ajatus kamreerimaisesta valtion taloudenpidosta, jossa ei ole sijaa elvytyspolitiikalle, vaikka sillä voitaisiin vauhdittaa kituliasta talouskasvua. Kriitikoiden mielestä ministeriö vahtii haukkana vain menojen ja tulojen tasapainoa, eikä kallista korvaansa verotuksen nopealle alentamistarpeelle tai julkisten menojen ja investointien lisäämiselle.
Monien mielestä nyt olisi lisäelvytyksen paikka ja erinomaiset mahdollisuudet, kun vaihtotase on useat vuodet ollut vahvasti ylijäämäinen ja Suomen ulkomainen nettovelka pudonnut nollaan. Kun kerran rahkeita riittäisi, miksi tätä ei ministeriössä ymmärretä?
Velkaelvytyksestä on runsaasti kansainvälistä kokemusta 1970- ja 1980-luvulta. Lähes poikkeuksetta elvytyksellä onnistuttiin tasaamisen sijasta kärjistämään suhdannevaihteluita ja julkisista alijäämistä tuli monissa teollisuusmaissa kroonisia. Euroopassa velkaantumiskehitys katkesi vasta, kun EU-maat alkoivat toden teolla valmistautua Emu-jäsenyyteen.
Tuoreita esimerkkejä velkaelvytyksen tehottomuudesta ovat Japani ja Saksa. Molemmissa maissa julkisen talouden alijäämien on annettu kasvaa talouskasvun tukemisen nimissä. Tulokset ovat tunnetusti jääneet laihoiksi. Kun kuluttajien ja yritysten luottamus valtiontalouden vakauteen horjuu, ei uskalleta kuluttaa eikä investoida. Kotimainen kysyntä hiipuu yksityisen sektorin lisätessä säästämistään ja varautumistaan julkisen talouden sopeutustoimiin, jotka ennen pitkää tulevat väistämättömiksi.
Suomessa verotuksen keventämisellä on onnistuttu tukemaan kotimaista kysyntää, koska samalla on huolehdittu valtiontalouden tasapainosta ja ylläpidetty luottamusta julkisen sektorin kykyyn selviytyä hyvinvointivaltion velvoitteista. Palkansaajien ostovoiman reipas, yli neljän prosentin kasvu tänä vuonna mahdollistaa yksityisen kulutuksen nopean kasvun jatkumisen. Pikaisen lisäelvytyksen haikailuun ei siten ole perusteita.
Vaihtotaseen suuren ylijäämän luoma elvytysvara on pitkälti näköharhaa. Vaihtotaseen ylijäämä muodostuu ensinnäkin työeläkerahastojen ylijäämästä, jota tarvitaan, jotta eläkemaksujen korotuspaineita voidaan hillitä suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle.
Toiseksi, yrityssektori on ollut viimeiset kymmenen vuotta ylijäämäinen. Suuri osa yritysten rahoitusylijäämästä on Nokian, StoraEnson ja UPM:n ansiota. Jos nämä yritykset ryhtyisivät purkamaan kertyneitä ylijäämiään jakamalla nykyistä suurempia osinkoja, hyötyjinä olisivat ennen kaikkea ulkomaiset osakkeenomistajat - eivät suomalaiset, jotka omistavat vain pienen osan koko osakepotista.
Kotitalouksien säästäminen on viime vuosina vähentynyt ja rahoitusasema ollut alijäämäinen vuodesta 1998 lähtien. Kotitaloussektorin alijäämän kasvattaminen edelleen ei ole kovin suositeltavaa. Joten missä on vaihtotaseen ylijäämän luoma tila kotimaisen kysynnän lisäelvytykselle?
Vaihtotaseen ylijäämän taustalla on kansantalouden investointiasteen aleneminen. Erityisesti yritysten investointiaste on laskenut. Jos yritysten investointihalukkuus ei parane, globaalitaloudessa yritysten jakamattomat voitot palautuvat ennen pitkää omistajille osinkoina tai yrityskauppojen kautta uusille omistajille. Voittovarojen palautus ulkomaisille omistajille supistaa suoraan vaihtotaseen ylijäämää.
Vaihtotasetta voidaan tarkastella myös ulkomaisen nettovelan muutoksen näkökulmasta. Olisi houkuttelevaa ajatella, että Suomen ulkomaisen nettovelan poistuminen ja nettokorkomenojen muuttuminen nettokorkotuloiksi antaisi jollain tavalla lisää pelivaraa. Näin voisi ollakin, ellei väestömme olisi kovaa vauhtia eläköitymässä ja ellei tähän olisi tarvetta varautua.
Suomen ulkomaiset nettosaatavat ovat pääosin eläke- ja vakuutusrahastoilla ja on siten osa varautumista eläkemenojen kasvuun. Suomen eläkerahastoista noin puolet on ulkomaisissa sijoituksissa kuten euroalueen valtioiden obligaatioissa.
Jos vaihtotaseen ylijäämä ei anna kaivattua pelivaraa kotimaisen kysynnän vahvistamiselle ja työllisyyden parantamiselle, niin mistä sitä sitten saadaan? Ostovoimaa ja työllisyyttä tukevien veronkevennysten jatkaminen yhdistettynä muihin työllisyyttä parantaviin rakennetoimiin ja palkkaratkaisuihin on tarpeen, jotta kansantalouden voimavarat saadaan paremmin käyttöön. Veronkevennysten vastapainoksi tarvitaan tiukkaa menopolitiikkaa, jotta luottamus valtiontalouden vakauteen ja hyvinvointipalvelujen säilymiseen pysyisi hyvänä.
Kotimarkkinayritysten kilpailukyvyn ja tuottavuuden lisääminen varsinkin palvelusektorilla on välttämätöntä. Suomalaisten ostovoima on EU-maiden ja OECD-maiden vertailussa vain keskikastia ja heikko sijoittuminen selittyy pitkälti muita maita korkeammalla hintatasolla.
Heikko tuottavuuden taso pitää tuotantokustannukset ja hinnat korkeina ja kilpailun vähäisyys monilla kotimarkkinasegmenteillä mahdollistaa reilut voittomarginaalit.
Kun kilpailua ei ole, tavarat ja palvelut menevät kaupaksi kalliimmallakin, eikä synny kannustimia tuottavuuden lisäämiseen. Toisaalta korkeat hinnat rajoittavat kysynnän kasvua ja työpaikkojen syntymistä, kun ostovoimaisia asiakkaita ei ole riittävästi.
Kilpailun voimakkuus on yksi keskeinen innovaatioiden syntyä ja tuottavuuden kasvua selittävä tekijä. Kotimarkkinoiden ja palvelualojen vahvistamisessa tähän puoleen on syytä kiinnittää huomiota vaikka kilpailun lisääminen ei olekaan mikään patenttilääke kaikkiin vaivoihin.