Totuus on kaikkien sotien, joskus myös propagandasotien ensimmäinen sankarivainaja.
Los Angeles Times -lehti kertoi viime viikolla, että Yhdysvaltain armeija on maksanut irakilaisille lehdille Pentagonin propagandaosaston väsäämien juttujen julkaisemisesta. Ehdottomien totuuksien uskottavuutta on lisätty salaamalla niiden todellinen lähde.
Kyseessä on tietenkin joukkoviestintään sovellettu sotaoperaatio, jonka maalina on Irakin kapinallisten edustama väärä informaatio. Kun Valkoinen talo toistelee sodan yleviä päämääriä ja uhrien välttämättömyyttä, niin kapinalliset yrittävät saada sanotuksi, että vääräuskoiset miehittäjät pitää heittää ulos maasta tai haudata sinne.
Puolustusministeri Donald Rumsfeld korostikin vastikään vapaan tiedonvälityksen merkitystä Irakin demokratiakehityksessä. Sehän tarkoittaa, että joukkoviestinnän kentällä on vapaus käyttää - niin kuin terrorismisodassa muutenkin - mitä tahansa keinoja vastustajan totaaliseksi nujertamiseksi.
Jossain vaiheessa voidaan päästä tilanteeseen, jossa fyysinen tappaminen korvautuu Irakissakin kokonaan propagandalla ja disinformaatiolla.
Ei olisi mikään ihme, jos Valkoinen talo halusi oikeasti pommittaa al-Jazeera-uutistoimituksen taivaan tuuliin. Al-Jazeera on osoittanut, että pienelläkin pelurilla voi tänään olla mahdollisuuksia luoda jonkinlaista vastapainoa USA:n koneistolle.
Kuvien ja merkitysten sota näyttää saaneen erityisesti syksyn 2001 jälkeen uutta puhtia. Psykologinen sodankäynti neuvostoblokin kanssa oli ajat sitten päättynyt, ja Yhdysvallat rupesi terrori-iskujen jälkeen aktivoimaan vanhaa koneistoaan.
Tavoitteena on tietysti kansainvälisen joukkoviestinnän hallinta. Erityisen aktiivisia on oltu Lähi-idässä, mutta verkkopalveluita alkaa löytyä jo monien muidenkin maiden osoitteista.
Kuvien ja merkitysten kamppailu on kiivasta. Esimerkiksi Ranska ilmoitti vastikään aikovansa perustaa oman CNN-tyyppisen uutiskanavan, joka julistaa maailmalle kellon ympäri ranskalaista näkemystä kansainvälisistä asioista. Kanava tulee näkymään alkuun Euroopassa, Lähi- ja Keski-idässä sekä vanhan siirtomaavallan kotikentällä Afrikassa.
Ranska on tietysti huolissaan kielensä ja kulttuurinsa tulevaisuudesta mutta myös omasta kansainvälisestä roolistaan. Samaan aikaan riidellään siitä, pitääkö omissa kouluissa edelleen maalailla kolonialismin kauden saavutuksia vaaleanpunaisin värein.
Myös Venäjällä on panostettu Vladimir Putinin kaudella voimakkaasti kansainväliseen joukkoviestintään ja venäläisen näkemyksen levittämiseen omalla kanavalla.
Esimerkiksi Tshetshenian ensimmäisen sodan hoito oli ilmeisen kömpelöä - tuloksena kovaa ulkomaista ja kotimaista kritiikkiä. Sittemmin on käynnistetty iso propagandakoneisto, ja toimittajien pääsy lähteille lienee jo paremmassa kontrollissa.
Kylmän sodan sointuja saattaa kuulla muuallakin Venäjän etupiirissä ja reuna-alueilla.
Vielä eräs porukka joka kaavailee oman uutistoimiston perustamista on sitoutumattomien maiden liike. Se haluaisi taata kolmannen maailman maille lisää riippumatonta, vääristely- ja syrjintävapaata julkisuutta.
Joskus 70-luvulla oltiin huolissaan siitä, että läntiset uutispainotukset vääristivät maailman kartan kuin huvipuiston peilitalo. Ainakaan Afrikan tilanne ei ole siitä kohentunut. Aasia on tunnetuista syistä noussut enemmän esille.
Täytyy asettaa toivo siihen, että iltapäivälehtimäistyvä media paljastaa ja korjaa vääristymät.