SDP:n rivikansanedustajaksi siirtyvän Jutta Urpilaisen päänmenoksi suunniteltu ja määrätietoisesti toteutettu syrjäyttämisoperaatio on hämmentänyt niin puolueväkeä kuin muitakin kansalaisia.
Varsinkin, kun osoittautui, että syrjäyttämistä oli suunniteltu pitkään ja hartaasti. Uuden puheenjohtajan Antti Rinteen puoleen oli käännytty ja vedottu, jotta meno puolueessa muuttuisi.
Operaatio käynnistyi jo pari vuotta sitten, mutta Rinne itse kertoi Arto Nybergin televisiohaastattelussa sunnuntaina, että varteenotettava ja hänen kovasti arvostamansa toverien delegaatio kävi asialla viime elokuussa.
Joitakin demareita on täytynyt nyppiä todella pahasti, kun upea, itsevarma, säkenöivä ja valovoimainen poliitikko ajettiin näin ahtaalle. Urpilainen ei kuitenkaan taipunut, mikä on tietenkin erityisen paha juttu naiselta, vaan taisteli paikastaan.
Tappionsa hän kesti ihailtavan hyvin ja jaksoi vielä leikkisästi varoittaa seuraajaansa verkkosukkien vaaroista. Niin, ne verkkosukat, pitkät ripset ja liehuvat kiharat. Miksi kaikki naiselliset piirteet ovat politiikassa naurettavia ja häpeällisiä?
Urpilaista moitittiin siitä, että hän ei kuunnellut riittävästi puolue-elimiä, eikä kiertänyt kenttää. SDP:n Paavo Lipponen ja keskustan Esko Aho jäivät poliittiseen historiaan määrätietoisina johtajina, eikä siitä, että kierrättivät jokaisen hallituksen päätöksen puolue-elimissä.
Toimittajan arkihavainnon perusteella on vaikea ymmärtää väitettä, että Urpilainen ei olisi kiertänyt kenttää. On hän ainakin täällä Oulussa käynyt usein. Silloinkin, kun hän IMF:n kokouksesta lennettyään, kyselytunnin kautta, jetlagista ja migreenistä huolimatta tutustui Byströmin nappiin, antoi haastattelun ja jatkoi vielä demareiden iltatilaisuuteen.
Liekö ammattiosastoista muistettu lähettää kutsuja jokaiseen saunailtaan, jos Urpilaista ei ole näkynyt lauteilla.
Voi olla, että demareilla oli varaa menettää Urpilainen, mutta on kysyttävä, onko Suomella. Ehkäpä Rinnekin hieman säikähti, kun hän tuoreeltaan ehdotti Urpilaiselle paikkaa seuraavassa hallituksessa, jos SDP on mukana.
Hyvin perillä olevat lähteet tietävät kertoa, että Urpilaiselta kesti puoli vuotta opetella työskentely vaativassa kansainvälisessä toimintaympäristössä ja valtiovarainministerin tehtävässä.
Eräältä tunnetulta miesministeriltä meni valtiovarainministerin hommien opetteluun kaksi vuotta. Silti Urpilaista on toistuvasti pilkattu opettajankoulutustaustastaan.
Urpilaisen kohtalo ei yllättäen ole mitenkään harvinainen suomalaiselle poliitikolle, joka on nainen. Keskustassa on parikin vastaavaa esimerkkiä.
Briljantti ja älykäs Mari Kiviniemi kyllästyi, kun ei saanut puheenjohtajana kokeneen mieskaartin tukea. Arvostelu oli kovaa ja kampittaminen rumaa, joten Kiviniemi heitti tunkin takaisin.
Voimakastahtoisen Anneli Jäätteenmäen tapaus puolestaan on klassinen esimerkki siitä, että virheen tehnyt nainen kaatuu väistämättä, vaikka silloisessa kulttuurissa tukijoiden joukko olisi hiljentänyt kohun. Nostipa Jäätteenmäki kuitenkin keskustan vaalivoittoon ja pitkään pääministeriputkeen.
Presidentti Tarja Halosta siedettiin eräissä piireissä vain vaivoin ja julkisuuteen vuodatettiin hänen ministeri- ja presidenttiaikaisia purkauksiaan ja raivareitaan. Näin on haluttu nakertaa Halosen presidenttikausien merkitystä.
Ikään kuin välitön ja kovasanainen palautteenanto olisivat poliitikko- saati presidenttipiireissä meillä jotenkin harvinaisia ja poikkeuksellisia ilmiöitä.
Muitakin esimerkkejä löytyy. Takavuosina ministerit Suvi Lindén ja Arja Alho joutuivat eroamaan, Tanja Karpelaa ilkuttiin, vaikkakaan ei muotojen vuoksi. Puhemies Riitta Uosukaista nöyryytettiin presidenttipelissä.
Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner ei enää saanut tukea ryhmäpuheenjohtajaksi, vaikka hän ei ollut akkaporukassa juopottelemassa, eikä illan päätteeksi lähettänyt edes selfietä intiimialueeltaan tuntemattomalle miehelle.
Kolumni