Tämän miehen kasvot tunnetaan. Eikä se ole ihme. Takana on yli sata elokuvaa, joissa hänellä on noin 80 erilaista roolia. Monen sukupolven muistiin on ikuisesti pureutunut tiukkailmeinen alikersantti Lehto Edvin Laineen suurelokuvassa Tuntematon sotilas.
Kaikki tunnistavat Åke Lindmanin Helsingin Bulevardin legendaarisen, 156-vuotiaan Ekbergin leipomon myymälässä. Hänelle hymyillään ja nyökätään. Lindman hymyilee ja nyökkää takaisin. Iäkäs rouva tulee pöydän ääreen puhuttelemaan. Ruotsiksi, kuinkas muuten. "Hur gammal är du", Lindman kysyy. "Åttiosex." "Jag är bara åttio." ("Kuinka vanha olet?" " 86." "Minä olen vain 80.")
"Minusta on kiva, kun ihmiset hymyilevät, nikkaavat mulle", Lindman myhäilee. "Mä olen hyvin lämmin ihminen, uskallan väittää tässä iässä jo. Kyllä mä aina olen ystävällinen, enkä koskaan äksyile. Vaikka ne on humalassa kyllä vähän rasittavia."
Vähän aikaisemmin Lindman on sanonut, ettei hän nuoruudessaan pyörinyt näillä kulmilla. Stadilainen hän on, ja sen kuulee. Valkan kundi, Vallilan työläiskaupunginosasta Sturenkatu 8:sta, pikkupihasta. Asunto oli Suomen Pankin työsuhdeasunto, sillä hänen äitinsä Edith Irene kävi setelipainossa töissä. Oli kova ruotsinkielinen.
Isä kuoli, kun Åke oli vähän yli neljän. Sillä oli oma kuorma-auto ja se oli melkoinen äijä. Vahva mies. Nosti auton hampaillaan narun avulla ylös, ja voitti vedonlyönneissä lukemattomia viinapulloja. Viinaan se kuolikin. Yhtenä yönä se ei ollut päässyt sisään ja jäätyi eteiseen. Siitä se ei enää toipunut.
Vaatimaton sälli
Tammikuussa 80 vuotta täyttänyt elokuvaohjaaja palkittiin viime viikonloppuna Betoni-Jussilla elämäntyöstään. Se liikutti kaikkia läsnä olleita, eikä vähiten patsaan ojentanutta vaimoa Pirkko Mannolaa.
"Olihan se nyt yllätys, tommonen. Hieno. En mä itestäni tuolla lailla ole aatellu. Olen vaatimaton sälli ollu koko ikäni", Lindman sanoo.
Lindman sai ensimmäisen Jussi-patsaansa näyttelijänä juuri Lehdon roolista Tuntemattomassa vuonna 1956. Toinen Jussi tuli televisiosarjan Den förtrollande vägen ohjauksesta 1988. Tarina perustuu Oscar Parlandin hienoon romaaniin.
Lindman ilmoitti Jussi-gaalassa, että parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä sotaelokuva Tali-Ihantala 1944 jää hänen uransa viimeiseksi. Se oli ehdolla parhaaksi elokuvaksi.
Lindman arvioi olleensa mukana 115 elokuvassa.
"Ei mulla milloinkaan ollut kesälomaa nuoruudessa. Tietysti, kun filmas maaseudulla, se oli kuin kesälomaa", hän muistelee. "Ei se minusta koskaan ollut työtä, se filmi."
Elämäntapa?
"Sitä se oli. Siitä tuli. Viis leffaa vuodessa oli pahin. En mä oikein ymmärrä, että mä niin paljon kelpasin filmiin. Ihmettelin sitä."
Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli Artturi Yli-Koskela Teuvo Tulion elokuvassa Hornankoski vuonna 1949.
"Tunnelma oli hieno. Oli hieno ihminen se Theodor Tugai (Teuvo Tulio), hyvä tyyppi."
Lindmanilla riitti lujasti töitä 1950-luvulla kotimaisen elokuvan korkeasuhdanteessa. Legendaarinen Toivo Särkkä pestasi hänet Suomen Filmiteollisuuteen. Viideksitoista vuodeksi.
Filmihullu
Mistä kipinä elokuvaan tuli?
"Mä halusin. Jo pikkupoikana. Joka helvetin ilta piti kerjätä rahaa jostakin, äidiltä, mummolta, vaarilta ja jokaiselta sukulaiselta, joka vastaan tuli. Mä olin aivan hullu. Se alkoi siinä, kun olin kahdeksan, yhdeksän."
"Mä olin kookas, vanhan näkönen jo silloin. Harvoin mun saman ikäiset kaverit pääsi. Mä kielsin, älä tu mukaan. Olin ihan eri jonossa, ei oltu niinku kimpassa. Kyllä ne suostu. Usein ne joutuivat pois. Minä vaan menin."
"Sunnuntaisin, kun oli neljä näytöstä, mä olin kaikki neljä. Otin selvää, kuinka pitkiä filmit oli. Kun oli ylipitkiä, sehän pilas koko helvetin illan. Se piti ottaa viimeiseksi. Se oli tarkkaa hommaa. Fillarilla mentiin, vaikka oli vähän lunta."
"Viehättihän mua kaiken maailman aiheet. Tietysti nää amerikkalaiset olivat maailman parhaita. Vakavat aiheet alkoivat tulla vasta, kun menin teatterikouluun."
"Emmä teatteriin halunnut, emmä tienny siitä mitään. Äiti sanoi aina, että et sä voi ikinä mitään, täytyy koulu olla", Lindman muistaa. "En mä edes tienny, että on teatterikoulu. Äiti siitä kertoi. Sun pitää mennä teatterikouluun, jos näytteleen haluut. Sitten mäkin aloin miettimään. Mä haluun filmiin, en mihinkään teatteriin. Mutta ajattelin, että ne opettaa kaikenlaista."
Paha poika
Lindman kävi ruotsalaisen teatterin teatterikoulun.
"Olin siellä neljä-viisi vuotta, mut sit alko tulee niin paljo filmii, et mä lopetin. Mä oon kyllä varmaan ainoo, joka on lähtenyt teatterista pois. Mut sit oli onneksi filmiä elämän loppuun saakka, ainakin melkein."
Åke Lindman tiesi pääsevänsä Tuntemattomaan, koska oli SF:llä töissä. Hän tuli hyvin toimeen Edvin Laineen kanssa, mutta hänen mukaansa sillä oli aina pikku piru mielessä. Lindman olisi halunnut sympaattisen luutnantin roolin, mutta Laine näki hänessä kovan Lehdon.
Lindmanille pahoista pojista tuli rasite. "Mä olin niin kyllästynyt niihin pahoihin poikiin. Mä olin aina varas tai mä olin tappanut jonkun. Ihmiset pelkäs. Mä muistan aina, kun tuli kaksi nuorta likkaa vastaan kadulla. Kun se toinen näki mut, niin sen silmät pyöristy. Mä kuulin, kun se sano: Hyi kamalaa, Åke Lindman!"
"Kun mä näin Särkän, mä sanoin, et nyt kyllä saa loppua, ja kerroin tämän. Se nauroi niin, että se meinas tukehtua", Lindman kertoo. "Mä vonkasin koko ajan, että jos mä yhden (kiltin) roolin saisin. Sain mä sitten jonkun, se menikin nyt hiljan."
Brahiksen kenttä
Jalkapallo on Lindmanin toinen intohimo. Ihan pikkupojasta saakka. Hän aloitti Brahen kentällä, Brahiksella, lähellä kotiaan.
"Siellä mä olin joka päivä, ja äiti tuli hakeen, kun oli jo pimeä. Ei äiti voinut käsittää. Kadulta tuli sen verran valoa, että kyllä me nähtiin ihan hyvin. Pojannappulat. Pallon perässä juostiin."
"Mut kyl mä olin aika pieni, kun mä äidille sanoin hyvin ylpeesti, että mä haluun näyttelijäksi ja pelaamaan jalkapalloa maajoukkueessa. Mä kuulen vieläkin sen äidin joo, joo."
"Mä kerroin aina kaikki sille. Helvetin kiva äiti."
Lindman meni IFK:hon muistinsa mukaan 12-vuotiaana. Äiti oli ruotsinkielinen, eikä hän olisi saanut mihinkään muuhun seuraan mennäkään. "Det är klar att du ska IFK." Äidin puoleltaan Lindman on perinyt sen, ettei koskaan anneta periksi.
"Mä olin 31, kun mä lopetin."
Tuona aikana IFK voitti mestaruuden kolme kertaa. Lindman oli joukkueessaan tähtipelaaja. Samoin maajoukkueessa. Mutta mestaruusmitaleita hän ei saanut, koska ne sai enemmän pelejä pelannut. Ura näyttämöllä ja elokuvassa vei peliaikaa.
Keskustukena pelannut Lindman oli tunnettu kovista otteistaan.
"Mun luonne, eihän sille voi mitään. Olin fyysisesti aika vahva sälli, ja luonne on perkele, ettei anneta periksi. Vaikka kontaten lähden perään", Lindman kertoo. "Ne tuli lyömään vetoa, että ajetaaks mut tänään kentältä vai ei."
"Tein paljon konnan rooleja. Ne huus aina, että älä, sähän joudut vankilaan", Lindman kertoo ja muistaa yhden munauksen jalkapallouraltaan.
"Joku ivas mua, loukkas, kun Pallokentällä pelattiin. Hyppäsin aidan yli ja huusin katsomoon, joka oli täynnä väkeä, että huuda vielä kerran, jos uskallat - mä oon tässä valmiina. Ne oli aivan hiljaa. Tuomari tuli sitten ja sano, että jos sä et välittömästi tuu kentälle, niin ei tartte enää tullakaan."
Tali-Ihantala
Kaksi Lindmanin viimeistä pitkää näytelmäelokuvaa käsittelevät sotaa, viimeisin Tali-Ihantalan suurtaistelua, jossa kaatui valtava määrä sotilaita. Lindman sanoo, että ei ole sotahullu, vaikka on tehnyt neljä sotaelokuvaa. Aika isoja. Ja aika kalliita.
"Joo, kattos se varmaan johtuu siitä, että mä ihailin hirveesti suomalaisia miehiä. Et kuin me voidaan viis vuotta melkein tapella niitä vastaan", Lindman kertoo. "Ei sitä voi käsittää, että me voidaan tapella tommosia vastaan, kun niillä oli joku 150 000 sotilasta ja meillä vaan joku 60 000-70 000."
Kovien suomalaisten sotilaiden ihailu juontaa sekin lapsuuteen.
"Meijän Valkassa istuttiin ja juteltiin aina, et meijän ukot on kovia", Lindman muistelee. "Mulle oli tärkeetä näyttää tuleville polville, meille, jotka emme tiedä sodasta mitään."