Tein nyt sen, mistä kollegani viisi vuotta sitten varoitti. Kuuntelin kaiken. Otin yhden päivän mittaisen viipaleen Kuhmon kamarimusiikkijuhlista ja vaelsin edestakaisin Kuhmo-talon ja Kontion koulun väliä.
Viisi konserttia, kahdeksan tuntia ja viisitoista minuuttia. Yksi jäätelö, kivennäisvesi ja ennen viimeistä konserttia uimalenkki 21-asteisessa Lammasjärvessä.
En joutunut ensiapuun, selkä kesti vielä seuraavanakin aamuna. Tunsin itseni täydemmäksi, iäkkäämmäksi. Mutta unohdin kaikki tunnuslukuni.
Kello 15.00
Iltapäivän ensimmäinen konsertti Lentua-salissa on lähes täynnä. Englannissa päämajaa pitävä Chilingirian-kvartetti aloittaa päivän Haydnit. Neljä vuotta Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen valmistunut jousikvartetto soi kirkkaassa es-duurissa.
Vieressäni istuva herrasmies siirtyy heti ensimmäisen fraasin aikana takakenoon asentoon, ja huomaan wieniläismusiikin tuudittavan hänet nopeasti unten maille, josta vaimo tuuppi hereille kaikkein raskaimman korahduksen aikana.
Joviaalia soittajajoukkoa, jonka alttoviulisti Asdis Valdimarsdottir johdattaa solistisesti mollissa kulkevaan toiseen osaan. Huomaan miettiväni, että yhtyeen ainoa naisjäsen on nimensä perusteella islantilainen. Onko hän nyt sitten länsimaisen taidemusiikin kaksinkertainen Toinen?
Energiani mylläävät lounaan pilkkomisessa. Pehmeä tuoli ja hämärä sali edesauttavat rentoutumista. Kiitos, papa Haydn, kun et vaadi musiikillisesi palvovaa kunnioitusta. Herätykseksi Beethovenin kansalaulumuunnelmia. Huilisti Janne Thomsen säilyy totisen vakavana, vaikka pianisti Cordelia Höfer tarjoaa hymyä ja hurjaa voimien rytistelyä.
Sitten Wienin kongressin jälkimainingeista toisen maailmansodan aattoon. Jevgeni Golubevin (1910-1988) nuoruuden Pianokvinteton op. 20 kimpussa sahaavat jousiaan Sleesia-kvartetti, pianoa paukuttaa Juhani Lagerspetz, tuo vaatimattomaan kuoreen puettu suomalainen kestolahjakkuus.
Pituutta teoksella riittää, soittajatkin ovat erinomaisia, mutta eivät erityisemmin kosketa. Virkamiesmäisyyttä ja rutiinia - vai arvioinko heitä väärin? Mutta miten jaksan tämän illan loppuun?
Kello 17.00
Kamarimusiikin työpaja. Koulun sali puolityhjä. Istun vielä hölmöyksissäni viikkovaratulle paikalle. Korjaan virheen ja tunnistan samassa entistä edellisen kulttuuriministerin. Missähän entinen ja kuka se nykyinen olikaan?
Nyt vieressä istuu toisenlainen mies. Hän laulaa Brahmsin toisen jousiseksteton allegro-osan teemat aina etukäteen, ja sekstetin ollessa äänessä tämän ruotsalaisherran oikea käsi alkaa vatkata johtajan elkein.
Työpajassa musisoivat opettajiensa Anna Gebertin ja Christoph Richterin kanssa pitkällä olevat opiskelijat, eivät siis ammattitaiteilijat.
Mutta Brahms, minkä teit tulkeillesi ja minulle! Mikään ei voinut pidättää hymyäni, kun scherzon alkaessa tiesin löytäneeni Kuhmon hengen. Teki mieli huutaa: täällä se on, se minkä sanotaan institutionalistumisen ja talon rakentamisen myötä kadonneen.
Soittajat heittävät teemaa toisilleen, katsovat toisiaan, tar-
joavat itseään ja ottavat kiinni toisen liikkeestä ja sitten seuraa taas vimmattua yhteen sahaamista. Työpajalaiset tartuttavat tekemisen ilon yleisöön.
Heitä on ihana katsoa ja kuuleminenkin muuttuu aistikkaaksi. Viulisti Ai Kanekon välähtelevät silmät ja hymy, sellisti Riina Seebeckin kohdussa potkivan vauvan ympärillä tapahtuva plastinen liike, Gebertin upea asento ja alttoviulistien Yukiko Fukayan ja Riikka Revon pieni pidättyvyys luovat juuri oikean kokonaisuuden.
Jos nyt saisi antaa pisteitä kuin kodinkonetestissä, tiedän jo tässä vaiheessa, että tämä työpajasekstetti saa illan parhaimmat pisteet. Se tulkitsi musiikin niin, että minua vietiin. Ei kysynyt, vaan teki mitä halusi. Antoi kaiken hyvän. Hyvä konsertin rakentamisen periaate onkin tämä, että esitetään vain yksi kamarimusiikkiteos. Vältetään vaara, että teokset syövät toisiaan.
Kello 18.15
Illan tärkein konsertti, sanotaan. Kuhmo-talon suuri sali melkein täynnä. Temaattisen Schubert-ilottelun jälkeen odotettu päänumero, Espanjan johtavan nykysäveltäjän Luis de Pablon (s. 1930) Metaforia pianokvintetille tulkkinaan Arbós-trio täydennettynä Arkadiusz Kubican viululla ja Lukasz Syrnickin alttoviululla. Toisessa osassa, Sirimirissä hoksaan, että ero tehdään housuilla, trion jäsenet esiintyvät vaaleissa.
Pinnistän mieleeni viidentoista vuoden takaisen espanjan alkeiskurssin ja havaitsen osien otsikoiden vastaavan musiikin sisältöä. Ilmiselvästi se on Juan Carlos Garvayon, tuon Espanjan John Storgårdin, piano, joka viimeisessä osassa resitoi.
Ehkä Darmstadtit käynyt de Pablo ei ole säveltänyt kyllin dodekafonisesti löytääkseen tiensä Suomeen jo 1900-luvulla. Mutta onneksi meillä puhaltavat nyt vapaammat tuulet. Kaikkinensa Metaforat olivat kuunneltavaa ja mielenkiinnon ylläpitävää musiikkia. Fyysistä soittoa.
Sama fyysinen liikehdintä jatkui kamarimusiikin taiteilijakokoonpanolla esitetyssä Brahmsin Jousikvintetossa op. 88. Mutta nyt Brahms ei ollut parhaimmillaan. Maalailtiin kyllä ylös ja alas, mutta jotenkin sovinnaisesti ja unettavasti.
Kello 20.00
Tungen viime hetkellä Kontion koulun takapenkkiin. Konsertti on loppuunmyyty ja joku jää seisomaankin.
Ymmärrän, että Shostakovitsh-konsertti on tärkeä meille kaikille, jotka olemme kokeneet maailmaa viimeiset viisikymmentä vuotta lähellä itäistä valtionaapuriamme. Meissä lie sitä samaa ristiriitaisuutta kuin säveltäjässä, jonka Isänmaa kuulee, isänmaa tietää -laulu on soinut Neuvostoliiton radion äänimerkkinä, samanaikaisesti vallanpitäjien ylistykseksi ja tavallisen työläisen iloksi.
Toisaalta säveltäjä teki 1970-luvun alussa 15. jousikvartettonsa, jonka ikikuhmolainen Borodin-kvartetti, säveltäjän luottoyhtye, tulkitsi kamarimusiikkiyleisölle kynttilöiden valossa soitettuna.
Ei ole toista jousikvartettoa tällaista. Toisiinsa solmiutuneet kuusi osaa valittavat kaikki samaa adagiota. Yksinpuhelua vuorotellen ja toistensa ohi. Pysähtyneisyyttä ja katoamista. Reaalisosialismia ja kuolemaa. Borodinin grand old man, sellisti Valentin Berlinski osoittaa jousellaan partituuria; aplodit sille, ei meille.
Kello 21.45
Kylläpä baritoni Herman Wallén näyttää pieneltä, kun häntä seuraa Lentua-salin parvelta. Ja yltääkö Kanako Nakagawa edes koskettimille? Wallénin muhkea ääni ei reagoi pieneen hermostumiseen. Tässä laulaakin Brahmsin lauluja todellinen tulevaisuuden lupaus.
Mutta päivän viimeisen konsertin ehdoton huippu on Jouni Kaipaisen (s. 1956) kahden vuoden takainen Klarinettikvintetto. Joaquín Turinan (1882-1949) Pianokvintettokin on enää lyhyt kansanmusiikkivaikutteinen välimerellinen hyvän yön toivotus.
Kari Kriikku ei onneksi ole enää ainoa suomalainen konsertoiva klarinetisti. Mutta juuri hänen ansiostaan tuolle lauluäänen jatkeelle on saatu runsain mitoin uutta ja mielenkiintoista soitettavaa. Kaipaisen kvintetossa jouhen hankaajat pääsivät soittamaan myös kelloja. Hyvinhän se näytti sujuvan ja katkaisi mukavasti päivän jousimaratonin.
Kello 23.15
Rattiin, auton nokka Kajaanin tielle ja yöpuulle Palokartanoon. Pitkät valot ja autoradio päälle. Mutta suljen radion saman tien. Siellä soi viulu.