Varsin sekava on olo, kun yrittää ottaa selvää päällimmäisistä tunteistaan tämänkertaisen museokokemuksen jälkeen.
Suomalaisen muotoilun pyhäkön ensimmäinen kerros on täynnä muovia, tuota ongelmajätteiden ja kitschin raaka-ainetta.
Sitä, josta tulevaisuuden arkeologit kaatopaikkoja tonkiessaan yrittävät selvittää meidän globaalia aikakauttamme.
Sitä, jonka vuoksi afrikkalaista kananlihaa sikeäksi valittavalle sanotaan, että millaista muuta se voisi olla, kun kanojen pääravintona ovat tuulessa pyörivät muovikassit.
Sitä joka tapauksessa, jota ilman maailmassa ei enää pärjätä.
Kun museoelämystään yrittää selväkielisesti tutuille tulkita, niin suusta purkautuu seuraava yhteenveto:
"Siinä ensimmäisessä huoneessa on olo kuin kirpputorilla ja viimeisessä kuin olisi joutunut rautakauppaan. Keskimmäinen huone kyllä on sellainen, että siinä näkee, miten 60-luvulla muoviin osattiin suhtautua kaikkein luovimmin."
Muovi ei missään tapauksessa ole pelkkä esteettinen kysymys. Jos siihen suhtautuu vain joko nenäänsä nyrpistelleen tai liioitellun innostuneesti, unohtaa materiaalin tärkeimmän puolen ja ympäröivän todellisuuden.
Muovi-informaatiota on suomalainen museolaitos velvollisuudentuntoisesti levittänyt jo moneen kertaan ennen tämänkeväistä näyttelyäkin. Yhdistysten luvatussa maassa vaikuttaa tietysti jopa Muoviyhdistys ry, jolla on yhteinen osoite alan museon MuoviSuomen kanssa. Varsinainen muovipyhäkkö sijaitsee Helsingissä Pälkäneentiellä.
Onhan tällä raaka-aineella ja siitä tehdyillä esineillä pitempi suomalainenkin historiakin kuin äkisti uskaltaisi ehdottaakaan. Ensimmäinen muovitehdas perustettiin jo vuonna 1921. Silloin valmistettiin nappeja ja kampoja kaseiinista. Nuoreen itsenäiseen Suomeen alkoi ilmestyä bakeliittitehtaita. Sotien jälkeen opittiin tuntemaan sellaiset asiat ja ilmiöt kuten nailon, akryyli, teflon ja silikoni.
Mutta ensin puhuttiin kodeissa tästä ihmeaineesta plastiikkina. Jossakin vaiheessa kävi vain niin, että tuon materiaalin äärellä suomalainen suu ei enää sanonutkaan plastiikki vaan muovi. Mutta kuinka kauan sitten näin tapahtui, sitä harva muistaa.
Designmuseossa kirpputoreilta tuttu tavara on suljettu vitriineihin. Seinillä kerrotaan muovin historiasta vanhojen mainosten suurennoksissa.
Vanhimman muovin äärelle hiljentyessään havaitsee, miten se on pyrkinyt olemaan arvokkaan näköistä ruskeasävyisyydessään, tavoitellut kilpikonnankuoren, jopa nahkan sävyjä.
Hillityssä ruskeudessa on olemassa sympaattista arvokkuutta. Sen sijaan samassa huoneessa muovivati, joka yrittää näyttää kristallilta, sai jo kauan sitten kaltaistensa kanssa aikaan sen, etteivät läheskään kaikki hurahtaneet ainakaan alkuun muovimaailman ihmeisiin.
Tuona aikana jo kaksi kestohittiä, istuimet ja valaisimet, siirtyivät muoviaikaan.
1950-luku ja varsinkin sitä seurannut vuosikymmen osoittavat, että suomalainen muotoilu, joka noina aikoina oli upeimmillaan, tuli sinuiksi uuden materiaalin kanssa. Muovi enää yrittänyt jäljitellä muita materiaaleja. Se itsenäistyi ja esineitä tehtiin selkeästi tämän materiaalin omilla ehdoilla. Muovi oli muovia, joka istui 60-lukuun kuin hippiaate. Muoviesineet eivät enää pyrkineet näyttämään miltään muulta kuin muoviesineiltä. Siinä oli koko homman idea.
Niinpä näyttelyn 60-luku onkin kiinnostava ja sen esineistä on tullut klassikkoja. Sitä paitsi aikakausi on juuri nyt muotia ainakin osalle retrointoilijoita.
Näyttelyn 60-lukulainen keskihuone viettelee oranssina, limenä, keltaisena, punaisena ja valkoisena. Se kutsuu tutkimaan lähemmin klassikkohuonekalujen ryhmää, jossa Eero Aarnion maailmankuulut tuolit kohtaavat RistomattiRatian nerokkaat palasetit. (Palasetit syntyi tosin vasta 1960-luvun jatkokaudella eli 1972.) Siellä kohtaa esineryhmää kiertävä rouva oman yksijalkaisen pyöreän punaisen pöytävanhuksensakin.
Ben af Schultenin sekä Björn Weckströmin pleksimäisen kirkkaat lepotuolit saavat huokaisemaan, että oliko noitakin ja että miksi ihmeessä niitä ei tullut aikanaan hankittua.
Tässä huoneessa palauttaa mieleensä kerni-sanankin katsellessaan seinille ripustettuja Pentti Rinnan Marimekolle suunnittelemia sadeasuja. "Puuvilla ja PVC-muovi", niiden tuoteseloste valistaa.
Tässä huoneessa on ehkä myös se välttämätön kohta, jossa keskivertokävijä mitä ilmeisimmin huokaa seuraavan pakollisen huokauksen:
"Meillä/meidän mummolassa oli noita!" Tässä tapauksessa on kyse värikkäistä ja vähemmän värikkäistä muoviastiastoista, joiden yksittäisiä esineitä tapaa yhä edelleenkin enemmän tai vähemmän naarmuuntuneina kukkapurkkien aluslautasina ja kissojen ja koirien kuppeina perinnetietoisissa suomalaiskodeissa.
Viimeinen iso näyttelyhuone lähestyy tätä päivää.
Siihen on koottu lähinnä 1980- ja 1990-lukua, teknistymisen, luonnonsuojelun, elektroniikan ja popnostalgian, esineistöä.
Urheiluvälineet ja lehtiharavat täyttävät seiniä, hengarimobiilit laskeutuvat katosta ja vitriineissä kököttävät paitsi korut, tietysti kännykät.
Petteri Kolinen, Marianne Thomsen ja Hannu Kähkönen ovat saaneet nimilappujen perusteella suunnitella nämä suomalaisen uuden hyvinvoinnin kulttiesineet.
Mutta onpa joukossa parfyymipullojakin maailmanmerkeille. Harri Koskinen on saanut jalansijan globaalisti tuoksuville apajille. Eikä syyttä. Pullo on kaunis mutta ihan eri tavalla kuin näyttelyn symboliksi kohonnut Tapio Wirkkalan vuoden 1962 tyylikäs kartiomainen ketsuppipullo, joka ei valitettavasti enää ole tuotannossa.
Toivoa muovijätteisiin hukkuvalle maailmalle antaa pieni huone, jossa esitellään Sari Anttosen suunnittelemia Relations-sarjan huonekaluja.
Niiden materiaalina on ollut muun muassa kierrätysmuovi. Smile-plastic, lukee seinässä ja selvitysosassa sanotaan, että materiaali on tehty muun muassa jugurttipurkeista ja kertakäyttökahvimukeista.
Vähän ankeita, tuumin, mutta jos ei ihan esteettisiä niin ainakin eettisiä.