Vanhan sanonnan mukaan yhteiskunnan sivistystasoa mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Tätä tasonmittausta on Suomessa tehty viime vuosina muun muassa iäkkäiden ja vammaisten henkilöiden hoivan ja asumisjärjestelyjen kohdalla.
Vaikka hyvät esimerkit tapaavat hukkua kielteisten alle, jälkimmäisiä on noussut esiin niin paljon, että jotain on pahasti vialla. Monet kertomukset viittaavat siihen, että kilpailutuksessa hinta on noussut hankinnoissa ratkaisevaksi tekijäksi ohi laadun ja apua tarvitsevan ihmisen toiveiden.
Kehitys on myös kulkenut siihen suuntaan, että pienet palveluyritykset on myyty suurille toimijoille, joiden takana on korkeinta tuottoa hakevia kansainvälisiä pääomasijoittajia. Kovimman hinnan tuottojen puristamisesta maksavat lopulta ne, jotka tukea ja apua tarvitsevat.
Vahva todiste epäonnistumisista on kansalaisaloite ja kampanja, jonka otsikkona on ”Ei myytävänä!”. Aloitteessa esitetään julkisten palvelujen hankintalain muuttamista niin, että vammaispalvelut rajattaisiin lain ulkopuolelle.
Aloitteen tekijöiden mukaan kilpailutus on vastoin ihmisoikeuksia ja tulee pitkällä tähtäimellä sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti kalliiksi. Koska kansalaisaloitteen allekirjoittajia on jo lähemmäs 60 000, eduskunnan on otettava aloite käsittelyyn.
Aloitteella ja siitä nousseella keskustelulla on jo ollut se myönteinen seuraus, että työministeri Jari Lindström (sin.) lähetti tiistaina Kuntaliitolle ja sitä kautta kunnille paimenkirjeen siitä, miten hankintalakia on mahdollista soveltaa ja miten laatu pitää ottaa huomioon vammaispalvelujen hankinnoissa.
Kirjeen perusteella lain kanssa voidaan elää kunhan sen antamat mahdollisuudet otetaan huomioon. Työministeri muun muassa muistuttaa, että vastuu palveluiden laadusta ja saatavuudesta säilyy kunnilla silloinkin kun palvelu ostetaan ulkoa. Vastuuta ei siis voi ulkoistaa, vaikka näin näyttää siellä täällä käyneen.
Ministerin mukaan kilpailuttamisen vaihtoehtona on käyttää asiakasseteleitä tai henkilökohtaista budjettia, jolloin asiakas voi itse valita palvelujen tarjoajan.
Karuja kokemuksia esimerkiksi vammaisilla ja heidän omaisillaan on etenkin usein toistuvista kilpailutuksista. Henkilökunta ei uuden kilpailutuksen jälkeen siirrykään asiakkaan perässä uuteen paikkaan, mistä syystä asiakas menettää ympäriltään tärkeät tutut ihmiset.
Lindströmin kirjeessä huomautetaan, että hankintasopimukset voidaan tehdä toistaiseksi voimassa oleviksi. Tämä mahdollistaisi jopa ihmisen elämän mittaiset palvelut ilman pelkoa perusturvallisuutta järkyttävistä muutoksista.
Pallo lensi siis ministeriöstä kuntien päättäjille. Lain tarjoamat vaihtoehdot on syytä ottaa käyttöön. Jos hinta ohittaa hankintoja tehtäessä laadun ja asiakkaan omat toiveet, menettelyä voi perustellusti kutsua 2000-luvun huutolaisjärjestelmäksi. Näissä päätöksissä testataan koko yhteiskunnan arvopohjaa.