Kansanedustajien rahalähteet jäävät yhä pimentoon, sillä vain harva ilmoittaa tukijoiden nimet. Laki kuitenkin estää liian suurten sidonnaisuuksien syntymisen.
Kansanedustajat tekivät nyt ensimmäistä kertaa selkoa vaalitukensa lähteistä. Selvityksessä oikeusministeriölle tulee ilmoittaa vaalikampanjan kokonaiskustannukset, omien varojen osuus sekä ulkopuolinen tuki. Ilmoitukset ovat kuitenkin niin ylimalkaisia, ettei kovin selvää kuvaa kansanedustajien todellisista rahoittajista saa.
Laki on väljä. Kansanedustajat saavat melko vapaasti päättää, mitä selvityksessä ilmoittavat. Jos edustaja jättää ilmoituksen tekemättä, häntä ei rangaista. Vain äänestäjät voivat rangaista häntä seuraavissa vaaleissa.
Selvitykset kuitenkin paljastavat vaalikampanjoinnin kallistuneen huimasti. Vain kymmenen edustajaa selvitti tiensä eduskuntaan alle 10 000 euron. Peräti 23 edustajaa käytti kampanjointiin yli 40 000 euroa. Kallein kampanja oli Anneli Jäätteenmäellä, 70 689 euroa. Paavo Lipposen kampanja maksoi 42 506 euroa.
Epäilytkansanedustajien liian läheisistä suhteista ja sidonnaisuuksista kampanjan rahoittajiin oli pontimena uuden lain syntyyn. Erityisen hankalia olivat väitteet, että jotkut yritykset olisivat tukeneet mittavilla summilla ehdokkaita toivossa, että he kansanedustajina joko vastustaisivat tai kannattaisivat yritykselle tärkeää asiaa.
Lisäksi lain turvin haluttiin saada selville, millaisilla summilla ammattiyhdistysliike ja muut etujärjestöt tukevat "omia ehdokkaitaan". Tämä tuki ei poikkea mitenkään yritysten antamasta rahasta. Vieläkin sidos voi olla demokratian kannalta arveluttava. Jos ay-liikkeen tukema ehdokas ei tue sen vaatimuksia, seuraavassa vaaleissa ei rahaa tule - ja edustaja voi olla entinen edustaja.
Lain tavoitteet eivät kuitenkaan kovin hyvin toteudu. Kansanedustajat eivät juuri kerro tukijoidensa nimeä. Sitä heidän ei tarvitse tehdä, ellei rahalahja ylitä 1 700 euroa. Niinpä joku edustaja on saanut tukea useiden kymmenien tuhansien euroja nimettömiltä yrityksiltä.
Yhtä lailla tuntemattomiksi jäävät vaalien suurimmat tukijat, tuntemattomat yhdistykset. Esimerkiksi Sirola-säätiö ei tue suoraan ehdokkaita vaan antaa rahaa SAK:n vasemmistolaisten rahoja kanavoivalle Punajuuri-yhdistykselle. Se taas tukee huippupoliitikkoja, jotka eivät kuitenkaan toimi SAK:ssa.
Lain määräämä 1 700 euron julkisuusraja estää kansanedustajan liialliset sidonnaisuudet. Se tuo näkyviin myös suurimmat lahjoitukset. Enää ei voida väittää, että yritys "ostaisi" pimeässä suurella rahalla mieleisiään päätöksiä. Tätä voi pitää kohtuullisena saavutuksena.
Sen sijaan voi kysyä, miten hyvin laki tukkii etujärjestöjen antaman tuen, joka naamioidaan monenkirjavien yhdistysten taakse. Vaikka lahjoitus ylittäisikin kriittisen rajan ja yhdistysten nimet julkaistaisiin, ne eivät kerro mitään. Tuki peittyy taustayhdistysten tileihin, joihin oikeusministeriö ei pääse käsiksi.
Kansanedustajien vaalirahoituksen läpinäkyvyys ei vieläkään ole riittävä, mutta ei ole realistista olettaa, että ilmoitusvelvollisuuden rajaa voitaisiin kovin paljon alentaa nykyisestä. Sen sijaan äänestäjät voivat valvoa omia edustajiaan ja vaatia heiltä yksityiskohtaisempia tietoja. Julkiset seminaarit ja maksulliset tapahtumat ovat hyvä keino kerätä avointa vaalirahaa. Siihen monet edustajat ovatkin jo turvautuneet.
Vaalikampanjat ovat kuitenkin kallistuneet niin paljon, että kohta kannattaisi harkita lakia, jossa määrätään niille rahallinen katto. Sellainen on voimassa monissa maissa.