Siviiliväestön suojelua koskeva Geneven sopimus on keinotekoinen sivujuonne keskustelussa Oulun keskustan kalliotilasta.
Oulu on ollut perinteikäs varuskuntakaupunki. Kun joukko-osastot lähtivät muutama vuosi sitten, koko kaupunki oli yhtenä miehenä ratkaisua vastustamassa. Kukaan ei vedonnut tuolloin Geneven sopimukseen, joka suosittaa, ettei sotilaskohteita sijoiteta siviiliasutuksen välittömään läheisyyteen. Päin vastoin, merkittävä varuskunta ehdoin tahdoin haluttiin säilyttää Oulun kupeessa.
Tämän jälkeenkin Pohjoisen maanpuolustusalueen esikunta on säilynyt vanhalla kasarmialueella lähes Oulun keskustassa, ja sen tuntumaan on rakennettu yhä uusia siviilitoimintoja. Yhdessäkään puheenvuorossa ei aiemmin ole Geneven sopimukseen vedoten vaadittu maanpuolustusalueen esikuntaa lähtemään kauas kaupungista.
Tähän taustaan nähden Geneven sopimuksen esiin kaivu Oulun keskustan kalliotilasta käytävän keskustelun yhteydessä vaikuttaa keinotekoiselta argumentilta, jonka taustat liittyvät koko työmaan eikä vain esikunnan vastustamiseen.
Oulun joutuminen sellaisen sotilaallisen iskun kohteeksi, jonka tavoitteena on lamauttaa maanpuolustuksen johtoon pystyvä organisaatio, on nykymaailmassa epätodennäköistä. Jos noin pitkälle ajaudutaan, esikunnan sijainti on jo epäoleellinen seikka. Vihollinen pyrkisi iskemään infrastruktuuriin ja yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Oulussa sellaisia on joka tapauksessa paljon, oli esikunta Oulussa tai ei. Esimerkiksi Kosovon sodan yhteydessä Nato pommitti Serbiassa siltoja ja tietoliikennekohteita, ja ne sijaitsivat usein keskellä kaupunkeja.
Sen sijaan toimintojen keskittämisellä voitaisiin saavuttaa suurta hyötyä niissä uhkatilanteissa, jotka nykymaailmassa vaikuttavat mahdollisilta. Pohjois-Suomessa on tällä hetkellä monin verroin suuremmat syyt olla huolissaan esimerkiksi onnettomuudesta tai terroriteosta Kuolan ydinvoimalassa kuin Suomeen suunnatusta sotilaallisesta iskusta.
Sään ääri-ilmiöt ovat lisääntymässä, eikä erittäin poikkeuksellisten luonnonolojen mahdollisuutta voida sulkea pois Suomessakaan. Samaan aikaan on täysin mahdollista, että kansainvälinen tilanne heilahtaa hetkessä tavalla, joka pahasti haittaa yhteiskunnan normaaleja toimintoja. Eihän kukaan esimerkiksi ennen viime syksyn terrori-iskuja voinut kuvitella, että kaikki lentoliikenne Pohjois-Amerikassa yhtäkkiä katkeaisi viikoksi.
Varautuminen tämäntapaisiin uhkiin puoltaa vahvasti Oulussa harkinnassa olevaa mallia, joka yhdistäisi kolmentuhannen hengen väestönsuojatilat, Oulun kaupungin johtokeskuksen, hätäkeskuksen ja maanpuolustusalueen esikunnan. Se olisi konkreettinen, seudun asukkaiden turvallisuutta lisäävä toimenpide nykyajan todennäköisimmissä kriisitilanteissa.
Varsinaisesti kalliotilan suunnittelu ei kuitenkaan ole lähtenyt liikkeelle näistä näkökohdista vaan siitä, että suurten pysäköintitilojen rakentaminen maan alle avaisi erinomaiset mahdollisuudet Oulun keskustan kehittämiselle ihmisläheisenä ja elävänä ympäristönä. Se on todennäköisesti kauaskantoisin päätös, joka Oulun nykyisillä päättäjillä on edessään.
Samalla on selvää, ettei näin suuren luokan ratkaisua voida ajaa virkatyönä, ottamatta huomioon asukkaiden huolia ja epäilyjä. Demokratiassa ei voi toimia vain ylhäältä päin ottamatta kansalaisia kunnolla mukaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Liian jyräävän asenteen seurauksista on hyvä esimerkki Haaparannan äskeinen kansanäänestys.