Viime aikoina on yhä useammin ollut kuultavissa vaatimuksia, joiden mukaan eläkejärjestelmän hallinta tulisi siirtää työmarkkinapöydästä jonnekin muualle.
Shakin ex-maailmanmestari Robert Fischer totesi shakkiavauksesta, jossa kuningassotilasta siirretään kaksi askelta eteenpäin (e2–e4): ”Best by test” voitettuaan kaikki maailman huiput tällä avauksella.
Vaatimuksiin ulkoistaa työmarkkinajärjestöt eläkepolitiikasta on vastattava Bobby Fischerin sanoin: best by test.
Työmarkkinajärjestelmän osana eläkejärjestelmää on hoidettu hyvin, se on kestänyt monenmoiset myrskyt.
Miksi vaihtaa voittava kokoonpano.
Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että palkansaajille työeläkkeet ovat jälkipalkkaa, joka on työuran aikana jätetty nostamatta.
Työeläkerahastoja on kartutettu vuosien saatossa päätöksillä, joita on tehty tulopoliittisten ratkaisujen osana. Osana kokonaisratkaisua ovat palkansaajat tyytyneet alhaisimpiin palkankorotuksiin, jos samalla on päädytty kasvattamaan työeläkerahastoja.
Palkansaajien kannalta eläkejärjestelmään on rahastoitu heille kuuluvia palkankorotuksia, jotka maksetaan työuran jälkeen.
Tämä piirre eläkejärjestelmässämme on vahvana, vaikka toki kuva on hieman pelkistetty. Näin ollen työmarkkinajärjestöt ymmärrettävästi pitävät työeläkejärjestelmää omana lapsenaan.
Nyt kun lapsi on kasvanut ja menestyy, pyrkivät muut adoptoimaan sen.
Työeläkejärjestelmän hallinnoinnissa on ollut koko sen historian ajan herkkä tasapaino työmarkkinaosapuolten ja demokraattisten päättäjien kesken. Eläkelait säädetään eduskunnassa, mikä antaa poliittiselle järjestelmälle merkittävän roolin eläkejärjestelmän kehittämisessä.
Perinteisesti eduskunta on viisaasti noudattanut työmarkkinajärjestöjen aikaansaannoksia eläkelakien kehittämisessä.
Tämä herkkä tasapaino järkkyi taannoin, kun entinen pääministeri Matti Vanhanen teki esityksensä eläkeiän nostamisesta.
Sen lisäksi, että esitys ei ollut eläkepoliittisesti järkevä, se rikkoi vuosikymmenten aikana syntynyttä herkkää valtatasapainoa.
Siksi esitys olikin kuolleena syntynyt.
Suomalainen työeläkejärjestelmä on vahvassa kunnossa, se pystyy lunastamaan annetut eläkelupaukset. Monissa maissa eläkkeitä on leikattu ja muitakin ehtoja dramaattisesti heikennetty. Suomessa ei tällaisiin päätöksiin ole ajauduttu.
Näyttää siis vahvasti siltä, että perinteinen eläkehallintamalli toimii erinomaisesti.
Eläkejärjestelmää on kehitetty jatkuvasti vastaamaan muuttuvia oloja. Merkittävin eläkejärjestelmää ravisteleva muutos on eliniän pidentyminen.
Kun eläkejärjestelmä luotiin 50 vuotta sitten, oli eläkeikä 65 vuotta. Keskimäärin eläkkeelle siirryttiin 64-vuotiaina ja ihmiset elivät keskimäärin 67-vuotiaiksi.
Keskimääräinen eläkkeelläoloaika oli tuolloin muutamia vuosia.
Nyt eläkevuosien lukumäärä lähestyy kolmeakymmentä vuotta. Eläkejärjestelmän kestävyyden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että eläkkeiden kartuttamisaika ja eläkkeelläoloaika ovat keskenään järkevässä suhteessa. Siksi työurien on pidennyttävä.
Tämän vuoksi on paljon jo tehty. Erityisen tärkeä uudistus oli niin sanottu porkkana/ruoska-malli, josta päätettiin joitakin vuosia ennen finanssikriisejä.
Järjestelmään tuotiin superkertymät, joilla houkutellaan työkykyisiä jatkamaan töissä. Samalla järjestelmään istutettiin elinaikakerroin, joka leikkaa eläkkeitä eliniän pidentymisen myötä.
Tämä uudistus näyttää toimivan tehokkaasti, sillä varsinkin ikääntyneempien työssäolo on lisääntynyt merkittävästi. Järjestelmää kehitetään edelleen jatkuvasti.
Viimeisin esimerkki on tuore työurasopimus, joka pidentää työuraa noin vuodella.
Työeläkejärjestelmä on kalliolle rakennettu.
Kirjoittaja on toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n pääekonomisti.