Indeloun dogonikylää suojaavan käärmeen nahkaan on maalattu kolme kuviota: punainen, valkoinen ja musta. Se on pitkä kuin kobra ja sillä on nenärengas koruna.
Koristeellisen savitalonsa portailla istuva vanha tietäjä Barkomo Kasoge on asiasta täysin varma. Hän sanoo tuntevansa käärmeen hyvin kuultuaan vuosien mittaan sen kahistelevan nurkissaan.
Indelou sijaitsee Malin koillisosien syrjäseuduilla, noin 200 kilometriä pitkän Bandiagaran kallioharjanteen rinteillä. Se vastaa tarkasti mielikuvaa Afrikan viimeisiin suuriin luonnonkansoihin kuuluvien dogonien asuinpaikasta.
Ulkomaailmasta lähes täysin eristyneen kylän nelikulmaiset suipot savitalot ovat kukkulalla, jonne on taivallettava jalkaisin 40 asteen helteessä, yli jyrkkien kivikkojen ja halki Sahelin pölyävän puoliaavikon.
Harjanne suojasi
vierailta vaikutteilta
Bandiagaran harjanne on tarjonnut nykyään noin 300 000 asukkaan dogonikansalle turvapaikan jo tuhannen vuoden ajan. Se on suojannut heitä islamilaistamispyrkimyksiltä, tasankokansojen taisteluilta, lähetyssaarnaajilta ja siirtomaaherroilta.
Karjanhoito, hirssinviljely, metsästys ja luonnonantimien keräily on pitänyt dogonit pystyssä - samoin kuin vakaa usko omaan ainutlaatuiseen maailmaan.
Indeloussa eletään yhä animististen perinteiden ja uskomusten mukaan. Käärme on yksi maailman luojan Amman sekä äiti-Maan aikaansaamista myyttisistä esi-isistä, joihin kaikki dogonit ovat edelleen tiukasti sidoksissa.
Seitsemän on
pyhä luku
Ensimmäisiä dogoneja, neljää kaksosparia, edustavat käärmeen lisäksi kilpikonna, skorpioni, krokotiili, sammakko, lisko, jänis ja hyeena.
"Käärme on numero seitsemän. Siksi meillä Indeloussa on seitsemän tällaista ginna-taloa, joissa me kylänvanhimmat asumme. Käärme käy niissä, luikertelee yöllä sisälle ja nuolee asukkaiden vartaloa. Niin se suojelee koko kylää", Kasoge kertoo.
Vaimo Yakero Kasoge nyökkäilee vakavana vieressä. Vieressä lastenlapset kuuntelevat silmät pyöreinä.
Kasoget käyttävät luonnonlääkkeitä. Vuodet lasketaan baobab-puun vuosirenkaista. Hirssipuuroa höystävät villivihannekset ja itse kerätty hunaja. Mutta lapsensa he ovat kasvattaneet toisin: kolme poikaa kävi lähetyskoulun Bandiagarassa, yksi jatkoi keskikouluun asti pääkaupungissa Bamakossa.
"Lapsenlapsetkin käyvät nyt lähetyskoulua. Emme tiedä millaisia ne ovat, tai onko kristinusko hyvästä vai pahasta. Mutta kun he tulevat sieltä takaisin, he uskovat yhä omiin suojelijoihimme", isovanhemmat pohtivat.
Uusi uskonto
vanhan rinnalle
Niin tapahtuu kaikissa dogonikylissä: useimmat muslimeiksi tai kristityiksi kääntyneet dogonit ottavat uuden uskon entisen rinnalle, eivät sen tilalle.
Dogonikylät muodostavat Unescon maailmanperintökohteen. Ne ovat tarjonneet viimeisiä mahdollisuuksia tutustua tuhat vuotta samanlaisena säilyneen afrikkalaisen kulttuurin arkeen.
Perinteistä elinympäristöä murentaa kuitenkin paraikaa nopea muutos. Yli puolet dogoneista on jo siirtynyt kalliokylistä tasangolle, koska verisiä heimosotia ei enää tarvitse pelätä ja ilmastonmuutoksen tuomat ankarat kuivuuskaudet tekevät viljelyn ja karjanhoidon entistä vaikeammiksi karulla harjanteella.
Turisteille lavastetaan
"perinnemenoja"
Parinkymmenen kilometrin päässä harjanteesta sijaitsevaan dogonien "pääkaupunkiin" Bandiagaraan on rakennettu EU:n rahoittama uusi asfalttitie Nigerjoen turistikeskuksesta Moptista.
Se tuo jatkuvasti lisää turisteja busseilla saavutettaviin tasangon dogonikyliin. He ostavat ikivanhat perinne-esineet pilkkahintaan, sen jälkeen "aitoja" esineitä tehdään lisää.
Kyliin tulvii Moptista oppaita, jotka eivät tiedä dogonikulttuurista juuri mitään, mutta lavastavat matkailijoille "perinnemenoja" ja kertovat tarinoita omasta päästään.
Sateita entistä
vähemmän
Indelou on yhä melko turvassa, mutta Yongononin kylässä muutos tekee kipeää. Se on toinen kahdesta viimeisestä Bandiagaran kaupungin liepeillä sinnittelevästä kalliokylästä.
Kun päällikkö Misiri Degoga johdattaa vieraat jyrkkää rinnettä kyläänsä, ylhäältä aukeaa esteetön näkymä näkymä kymmenien kilometrien päähän. Mutta maisemasta ei elä, Degoga sanoo.
"Meitä on 850, mutta määrämme vähenee joka vuosi. Ennen hirssisato riitti kahdeksi vuodeksi, nyt enää puoleksi. Sateita on vähemmän ja ne ovat huonompia", Degoga selvittää.
" Haluamme pysyä täällä, mutta ehkä meidänkin on pakko laskeutua alas. Mutta siellä karjallemme ei ole laitumia, muut ovat ne jo jakaneet. Nyt meitä neuvotaan, että jos vain pysymme täällä, ihmiset tulevat pian katsomaan meitä ja tuovat meille rahaa. Mahtaako näin olla?", Degoga kysyy.