Alppihiihto MM-kilpailut
Tänään vietetään merkkipäivää. Kalle Palanderin MM-kulta Yhdysvalloista, Coloradon Vailista täyttää ystävänpäivänä 2009 kymmenen vuotta, tarkasti ottaen iltayhdentoista tienoilla Suomen aikaa.
Sankari on matkoilla eikä juhli.
"Surun päivä", hän höröttää MM-kisakylä Val d´Isèressä, retkottaa Suomen MM-joukkueen hotellin hiljaisessa aulassa ja vaientaa tauotta soivan puhelimensa.
"Vähän liian kauan on kulunut ilman toista kultaa."
Vuosikymmen on tarpeeksi suurimpienkin tunteiden viilentyä. Parhaiten Palander muistaa Vailista ajatuksensa toiselta kierrokselta, peilijäisen loppujyrkän puolivälistä.
"Ajattelin, että on nyt perkele jos joku on tullut lujempaa. Kesken laskun, mikä on pahinta mitä voi tehdä", hän virnistää.
Ensimmäisen kierroksen jälkeen seitsemäntenä ollut Palander tiesi laskevansa kärkiajan ja uskoi pronssiin. Maalissa alkoi kihelmöivä odotus.
"Sitten porukkaa alkoi lappaa alas, eikä kukaan mennyt ohi. Aikamoiset bileet, ja hirveä hässäkkä. En ollut valmistautunut siihen, eikä kyllä ollut kukaan muukaan. Ulkomainen media kiinnostui, enkä puhunut juuri englantia, oltiinhan siinä huuli pyöreänä."
Vasta kotimatkalla sankarille alkoi valjeta, mitä oli tapahtunut. Suomalaisessa alppihiihdossa oli alkanut uusi aikakausi, kertarysäyksellä.
Frankfurtissa käteen lyötiin suomalaisia lehtiä, etusivut pelkkää Palanderia.
"Ajattelin, että hups, vissiin tässä on saatu jotain aikaiseksi", hän hymähtää.
Tylsempi ja koneistunut
Kymmenessä vuodessa hiusraja on kiivennyt kohti takaraivoa, ja Kalle Palanderista karissut ripaus kallea. 31-vuotias alppihiihtäjä on monessa mielessä eri mies kuin 21-vuotias Vailin sankari, jolle maailmanmestaruus tuli monen mielestä liian aikaisin.
"Minusta on tullut tylsempi", hän huokaa.
"Pakko myöntää, kun kävin Torniossa ja katsoin vanhoja kisoja ja haastatteluja. Nyt olen paljon lähempänä muita urheilijoita. Silloin oli vielä peruspirteyttä, suoria kommentteja sen tarkemmin ajattelematta, meni hyvin tai huonosti."
"Olen helvetin koneistunut nykyään", Palander analysoi.
"Kaikki sanovat, että koita pitää tuo kallemaisuus, mutta siitä on vaikea pitää kiinni. Jo yksin siksi, ettei enää yksinkertaisesti voi sanoa mitä vain."
Jotain on kuitenkin ennallaankin. Kymmenen vuotta ei ole hionut Palanderista halua tavoitella sitä, mitä ei ole helppo saavuttaa.
"Voitonnälkää oli silloin käsittämättömän paljon, ja se on säilynyt. En halua hävitä missään", hän sanoo.
"Tavoitteenasetteluni voi olla joskus järjetöntä, mutta haluan pitää sen sellaisena. Kun pääsin tammikuussa takaisin suksille, olin taas heti pikku-Kalle, ihan täpinöissään. Että täältä tullaan, MM-kisat, metallia kaulaan."